— Näinpä kyllä sen epäilyksesi ituja jo syksyllä kotona Leinosessa, mutta en uskonut tuon taudin voivan sinua voittaa… Vallattomassa varomattomuudessani annoin epäilystesi vain versoa — syy on siis osaltaan minunkin…
Mikko katsoi eteensä kuin pitkästä sumusta selkenevin silmin ja puhui vakavasti:
— Tuhoisaksi se tautini olisi voinut meille käydä, ellei Erkki sitä olisi huomannut ja sitä pyytämättäni käynyt parantamaan. Mutta antoihan Juhana epäilyksiini sentään syytäkin, eikö totta?
— Ei antanut, vähän naljaili vain, vakuutti tyttö. — Hän kertoi minulle suoraan, ettei hän minua sinulta tahdo, sinua vain kiusoittelee… Mutta sinulle hän minut soi ja sinulle hän minut sitten pelasti, — eikä se hänelle niin helppoa ollutkaan…
Vasta nyt, kun Elisa avoimin kasvoin ja kirkkain silmin todisti aiheettomaksi hänen hivuttavan salatautinsa, vasta silloin se oka, jota Mikko oli koko talven rinnassaan kantanut veljeään vastaan, rupesi hellittämään, vasta silloin hän tunsi onnensa täydeksi. Mutta samalla hän tunsi lääkityssä rinnassaan tunnonsoimausta siitä, että hän näin aiheetta oli epäillyt omaa veljeään, joka kaiken aikaa oli tarkoittanut hänen parastaan. Ja hän päätti sieltä erämaan syvyydestäkin koettaa toimittaa anteeksipyynnön veljelleen, — Elisalta hän sen anteeksiannon jo tiesi saaneensa.
Kesäinen ilta oli käynyt myöhäksi, pieni erämaan kylä, jota tänään nuo monet ulkomaailman uutiset olivat virkistäneet, oli jo vaipunut uneen. Uutisten tuojatkin olivat, väsyneinä viikkoisten metsätaipaleidensa rasituksista, vihdoin vaipuneet nukkumaan tuohon uusimpaan tupaan, jossa he päiväkauden olivat matkan vaiheitaan kertoneet. Mutta Mikko ei ollut vielä mennyt vuoteelleen.
Hän istui ulkona tuvan järvenpuoleisella seinämällä ja kirjoitteli. Hän oli toisten maata mentyä hakenut esille kirjoituslippaansa, jota hän ei koko keväänä ollut käyttänyt, oli kaatanut seinää vastaan nostetun ahkion pöydäkseen ja sen kumotulla, tasaisella pohjalla hän, kelkan pajulla istuen ja kumaraan painuneena, raaputti hanhenkynällään karkeata paperia, auringon mailleen painuessa.
Mikko oli jo kirjoittanut veljelleen ilmoituksen naimisiin menostaan ja sen anteeksipyynnön, josta hän illalla mielessään oli päätöksen tehnyt, ja nyt hän piirteli vastauskirjettä isälleen. Eihän hän tiennyt, koska hän saisi nuo kirjeet menemään, ehkäpä vasta syyspuoleen, jolloin joku kylästä suoriutuisi talvisuoloja hakemaan, tai kenties vasta ensi suksikelillä, jolloin lähdettiin syysnahkoja myymään, — mutta se ei häntä huolettanut. Hänellä oli vain tarve nyt jo heti verekseltään purkaa paperille onnentunnetta uhkuva sielunsa ja kiitollisuutensa sen johdosta, että hänelle ansiottaan oli suotu näin rikas ja täyteläinen elämä.
Luonnossa oli kaikki hiljaista. Linnut olivat yösydämeksi uinahtaneet laulamasta eikä lahden pinnalla käynyt värettäkään. Päivän kehä oli jo hetkeksi pistäytynyt pohjoisen vaaran taa, mutta sen punerrus hohti kauniina koilliselta rannalta ja se loi luontoon leppeän, hillityn valaistuksen, riittävän voimakkaan, että Mikko siinä kuulaassa yövalossa ulkona törmällä hyvin näki kirjettään kirjoittaa.
»— — Kiitos, isä, ymmärtämyksestäsi ja siunauksestasi.