— Niin on omaanikin, vastasi Mikko vakavana ja kuin itseensä painuneena. — Olin silloin niin kokonaan noiden Mikkelin näkyjen järkyttämä, minun täytyi heti koettaa tehdä jotakin, sieluni hätä minua ajoi eteenpäin…
— Piilosaunamme ohitse…
— Tahdoin rangaista itseäni, uhmata ja uhrata henkeni suuren asian puolesta, — uskoin siihen kykeneväni…
— Ja unhotit minut…?
— Unhotinko? Ainakin koetin … mikään ei saanut minua silloin sitoa… Nyt olen oppinut, että minusta ei ole suuriin tehtäviin, että jos voin jotakin vaikuttaa, voin sen tehdä täällä kätkössä maailmalta…
— Olit samalla kuin jonkun pahan haltian lumeissa, pisti Erkki kuin nuhdellen väliin. — Järkeä ei siinä sinuun saanut millään…
— Pahan haltian lumeissa ehkä olinkin … se haltia vallitsi minua mustan epäilyksen muodossa…
— Epäilit Juhana-veljeäsi … ehkäpä morsiantasikin, ja suotta, torui
Erkki.
— Suotta kai! Mutta silloin en saanut sitä epäilystä kitketyksi runnellusta sielustani, jonne se oli syöpynyt.
Elisa naurahti tähän veitikkamaisesti ja virkkoi yhtaikaa anteeksi anoen ja anteeksi antaen: