— Kirje minulle, tänne…!
Mikko siirtyi lieden luo, jonka valossa hän rupesi lukemaan noita ulkona pakkasessa, illan hämyssä, hätäisesti piirrettyjä, harvoja rivejä. Hän tavaili ne tervaksen loimuavassa valossa ensiksi hiljaa itsekseen ja luki ne sitten toistenkin kuulla hellällä, hartautta väräjävällä äänellä:
»Paljo olin surrut sinua, kadonneeksi luultua poikaani, nyt en sure enää. Kuuntele vain oman sydämesi ääntä ja pyri sitä totellen totuutta kohti, silloin olet oikealla tiellä ja löydät rintaasi rauhan. Erkki Pentinpoika, luotettava ystäväsi, kertoo sinulle kohtauksestamme ja vaiheistamme. Meitä vanhuksia älä murehdi, mekään emme ole enää murheelliset, koska tiedämme sinun olevan hyvässä turvassa. Kun olet uskollinen vähässä, silloin on tuntosi puhdas ja se on elämän paras palkinto. Työtäsi uuden, pienen saloseurakuntasi hyväksi siunaa
Isäsi
Martti Pentinpoika Silta…»
Kyynelkarpalo vierähti Mikon silmästä poskelle ja siitä lieden reunalle, eikä hän kotvaan aikaan saanut siirretyksi silmiään noilta rakkailta riveiltä. Hartaudella koko pirtintäyteinen pakolaisjoukkokin oli kuunnellut Mikon hiljaista lukua ja katseli nyt kuin ihaillen hänen tervastulen kirkastamia, onnesta loistavia kasvojaan. Mutta vielä eivät miehet käsittäneet, mistä pappi tuon kauniin kirjeen oli saanut. Heille Erkki nyt selittäen virkkoi:
— Tapasin Sysmässä vanhan, ramman ukon, joka tuon kirjeen Mikolle laittoi.
— Tapasit isäni, joka oli matkalla minua, kadonnutta poikaansa, hakemassa ja jonka mieltä rauhoitit ja lohdutit. Kerro hänestä Erkki, kerro kaikki…!
Päivä oli uudistuvassa vierähtänyt iltapuoleen saakka noita kaikkia kaukokuulumisia kerrottaessa. Pienen salokylän asukkaat olivat lopuksi sieltä vähinerin vetäytyneet iltatöihinsä ja sitten syömään ja lepäämään kukin omiin saunoihinsa, mutta vieläkin oli Erkillä kerrottavaa pitkältä matkaltaan. Mikko oli varsinkin väsymätön kyselemään isästään, kotioloistaan, veljestään, Karmalan väestä, kaikista. Mutta ennen kaikkea hän halusi tarkkoja tietoja Elisan hakemisesta ja löytämisestä, — tyttö sai itsekin kertoa vaiheistaan, suurista suruistaan ja suuresta pelostaan sekä haikeaan kohtaloonsa alistumisesta. Erkki taas tiesi kertoa senkin, että Koskipää, joka kosinnallaan ja vainollaan oli tuottanut Elisalle niin paljo surua ja levottomuutta, nyt oli uuteen taloonsa tuonut vaimokseen vallasnaisen Hämeenlinnan tienoilta, — mies tavoittelee sitäkin tietä aateliskilpeä. Joka tapauksessa oli sekin Elisaan kauan kohdistunut uhka nyt poissa.
Paljo oli kauan erossa olleella sulhasella ja morsiamella toisilleen kerrottavaa. Heidän molempain muistelmat, heidän kaihonsa ja toiveensa, selvitettiin siten puolelta ja toiselta eikä niihin lopuksi jäänyt kuin yksi hämärä kohta, johon Erkki ja Elisa kumpikin omalta kannaltaan kaipasivat sulhaselta valaistusta.
— Miks'et tullut minua piilopirtistäni hakemaan, kun pakopaikkani sait tietoosi, niin kysyi Elisa vihdoin arasti ja punehtuen. — Etkö halunnut tulla? Se kysymys on mieltäni vielä suotaipaleilla mustentanut…?