Mutta silloin Erkki, joka väsyksiinsä asti oli noista raskaista, vakavista asioista kertonut, hellitti äänensä leikkisäksi ja virkkoi papin puoleen kääntyen:
— Niin, kehupas nyt helpoksi heittää kaipiosi, kun sait sen kaivatun kainaloosi. Toinen oli äänesi tässä talvella, kun houreissasi makasit ja hoit: »Kunpa saisin sen Elisan kerran vielä nähdä…»
— Hoinko sellaista, kysyi pappi hiukan hämillään, mutta samalla avoimin, iloisin, kiitollisin katsein palannutta ystäväänsä kiittäen.
— Monena yönä hoit ja yhä uudelleen, vakuutti Erkki, — ja tiesinhän minä sen kipusi muutenkin. Sitä oli surku kuulla ja siksipä lähdinkin…
— Siksikö läksit? huudahti Mikko aivan haltioihinsa sulaneena ja rajatonta kiitosta kertovin äänin. — Sitä joskus salaa toivoin, mutta en uskaltanut sitä uskoa. Olinhan koettanut sinulta sen salata —. Siksikö lähdit, Erkki?
— No, tarvittiinhan tänne sitä karjan ituakin, vaikea on ajanmittaan maidotta elää… Mutta huonosti sinä sen salaisuutesi peitit … päätin silloin yrittää, löytyisikö vielä se Leinosen tyttö…
— Ja se löytyi!
— Lopulta löytyi … toisilta takamailta… Mutta tapasinpa sieltä toisenkin hakumiehen, joka vuorostaan sinua etsiskeli…
Uteliaana ja jännittyneenä odotti Mikko tietoja tuosta toisesta, häntä etsineestä hakumiehestä. Mutta Erkki kaivoi kiirehtimättä ja rauhallisesti mekkonsa alta, poveltaan, vielä jotakin tuomista, ja ojensi sitten Mikolle pieneksi taitetun, kurttuisen paperin, jonka hän oli saanut turkulaiselta matkamieheltä hänestä erotessaan Leinosen mäellä.
— Tuossa on sinulle kirje, siltä hakijalta!