— Uutta kapinaako ajattelevat taas ja uhkailevat, nuo onnettomat ihmiset!
— Hiljaa pirteissään epätoivoisina uhkailevat, vastaili Erkki harvakseen, — tuskin he siihen enää kykenevät…
— Ja näkiväthän he viime talvena, minkälaista se vieraan sadon korjaaminen oli…
— Näkivät … murjottu mieli vain miettii jos jotakin! Ja nythän he ovat siellä taas kirkoissa vannoneet uudet valatkin, etteivät enää nouse esivaltaa vastaan…
— Millaiset uudet valat siellä nyt on ihmisiltä vaadittu? kyselivät pirtissä istuvat miehet.
— Valat sellaiset, että he ovat pirun riivaamina ja pahain ihmisten houkuttelemina nousseet napinaan ja kapinaan … hätä ja rasitus heitä ei ole siihen ajanut, ilkeys vain…
— Ja sellaista on kotiin jääneiden sukulaistemme täytynyt todistaa, huudahtivat miehet kiukustuneina. — Niitä valoja vannomaan me ei täältä palata!
Se oli kaikkien yksimielinen, luja päätös, jonka kukin kohdastaan hammasta purren painoi syvälle omaan mieleensä, tappaen siitä lopullisesti kaiken muun kaipuun ja mielihalun.
Yksinpä Mikko-pappikin vahvisti ilomielin ja rohkaisevasti tuon erämiesten uudistetun päätöksen, virkkaen Erkin pitkän tarinan loputtua:
— Tänne jäämme kaikki. Vapaammin ja onnellisemmin elämme täällä sydänmaalla, kuin siellä vanhoilla rinta- ja riitamailla. Täällä kestämme omat kilvoituksemme, ponnistelemme yhdessä ja hylkäämme kaikki kaipuut…!