Vastenmielisesti ja epäillen useimmat miehet heti siihen ajatukseen suhtautuivat. He olivat jo valmistautuneet ja ikäänkuin juurtuneet talviseen päätökseensä jäädä tänne pysyvästi uudisviljelystä avaamaan. He olivat jo mielistään kitkeneet ja edesmenneinä haudanneet kaikki entiset suhteensa, he olivat jo pikeytyneet tähän uuteen asutukseen, jossa heitä ei esivallan rangaistus eikä veroherrain kiskoma tapaa. Eikä myöskään ne tarkemmat tiedot, joita Erkki matkaltaan toi, olleet omiansa tätä heidän päätöstään järkyttämään.
Sinne Suomen rintamaille oli tulossa, kertoi hän, katovuosi. Märkä kevät oli turmellut syysviljan, ruissadosta ei ollut mitään toiveita, eikä toukojen tekoon kyetty, kun kaikki hevoset oli menetetty sotaan ja eläinruttoon sekä kapinaa seuranneihin ryöstöihin. Vaikea kulkutauti, veritauti, ahdisti ihmisiäkin noissa nääntyvissä kylissä, — ken ei siihen sortunut, saattoi kuolla nälkään, sillä ruokavarat olivat kaikkialta loppuneet eivätkä heikkoväkiset eläjät kyenneet uusia hankkimaan. Viheliäisyys oli Rautalammellakin ollut sanomaton, kertoi Erkki, itkua ja valitusta oli hän siellä kohdannut missä vain liikkuikin.
— Sinne me ei palata, huudahtivat silloin päättävästi erärannalle jo pesittyneet nuijamiehet. — Täällä sentään elämme, siellä on kurjuus ja surma edessä!
Nekin, joita ikävä vielä jonkinverran veti takaisin vanhoille asuinmaille, sukulaisten ja tuttavain luo, myönsivät nämä varoitukset tosiksi. He vain vielä koettivat Erkiltä tiedustella, eikö siellä sentään, säälimättömän, itsevaltiaan mahtimiehen kaaduttua, nyt toivottu aikojen keventyvän ja parantuvan.
— Ei ole siitä tietoa, vastasi Erkki vakavana, koettaen esittää asiat sellaisina, miksi hän ne oli havainnut. — Sotaväkeään eivät herrat vähennä, he kun varustautuvat siihen uuteen sotaan Ruotsin herttuaa vastaan, jonka sittenkin sanotaan syttyvän; linnaleiriä ja veronkiskontaa eivät he niinollen voi helpottaa, jospa sitä toiset tahtoisivatkin.
— Ja sotaväkikö raastaa talonpoikia entiseen tapaansa?
— Niin tekee. Ennen kuolemataan oli marski ehtinyt myöntää verovapauksia useille sellaisille — talonpojillekin —, jotka kapinasodassa olivat hänen puoltaan pitäneet, oli tehnyt niistä uusia knaappeja, ja nämä ne nyt elävät siellä suurina herroina ja kiduttavat toisia, joiden nyt on maksettava verot heidänkin puolestaan…
— Ja nepä pikkuherrat osaavatkin olla pirullisia, kun orrelle pääsevät, muistelivat pakolaiset, siunaten onneaan, että olivat noista syöpäläisistä irti. — Mutta kuinka kestävät sitä verotalonpojat…?
— Minkäpä tekevät, huovin miekka on alati uhkaavana heidän niskassaan. — Mutta niin onkin siellä rintamailla mielenkarvaus nyt katkerampi kuin koskaan … uutta kostoa vain miehet miettivät… Antaa knaappien nyt kylvää, ehkä joudutaan tästä taas sadonkorjuuseen, niin kuulin monen epätoivoisen isäntämiehen taas uhkaavan.
Erkin näitä kertoessa oli nuori pappikin taas noussut esille karsinan pimennosta, morsiamensa kanssa vastasaapuneen järkyttäviä uutisia kuuntelemaan, ja hänkin virkahti nyt vallan kauhistuneena: