Mikon mielestä soljui kömpelö ruuhi tänään auttamattoman hitaasti rantaa kohti, se ei tuntunut nyt koskaan ehtivän valkamaan asti. Erkin vastauksia ei törmältä kuulunut, mutta Mikko jo ymmärsi, että Erkki oli tuonut jonkun neidon mukanaan… Kai avukseen ajamaan elukoita erämaan halki … ehkä jonkun Kelalan naisia … niin Mikko koetti päätellä, mutta hänen sydämensä tykytti valtavasti ja hänen kouransa puristi kuin kouristuksessa karkeasti veistettyä airoa…
Uudisasukkaat olivat jo melkein kaikki kokoontuneet suurimman saunan pihalle ja siitä he nyt riemukkaina kehuivat läähättäen törmää nousevalle papille, että ei vain elukoita Erkki ollut tuonut, vaan vielä kontissaan suoloja, siemeniä, verkkolankaa ja kaikenlaista muuta, mitä erämailla tarvitaan… Reilusti hän oli lupauksensa täyttänyt … turhia täällä oli pelätty! Saloa samonneet vieraat oli jo viety lepäämään siihen uuteen, suurimpaan tupaan, jossa nyt heiltä ensi tietoja matkan varrelta lypsettiin ja kyseltiin tärkeimpiä ulkomaailman kuulumisia.
Kun Mikko astui tupaan, täytyi hänen hetkiseksi pysähtyä ovensuuhun, ennenkuin hänen silmänsä tottuivat puolihämärästä erottamaan, missä päin hänen palannut ystävänsä istui. Mutta silloin nousi uunin kupeelta nuori nainen, astui askelen saapuvaa vastaan ja seisahtui siihen kuin neuvotonna. Mikko tunsi kauan ikävöidyn morsiamensa, oivalsi salaa hautomansa toiveen toteutuneen, ja sulki seuraavassa tuokiossa tytön syliinsä.
Uusi, iloinen hälinä syntyi tuvassa, naurusuulla kävivät miehet Erkkiä pistelemään:
— Vai et itsellesi tuonutkaan tuota kainaloista kanasta!
— Kas sitä miestä, joka meni papille emäntää hakemaan, vaikka vain lehmistä puhui…!
Erkki hymyili tyytyväisenä ja kehui:
— Hyvän emännän me siitä tänne saamme, ja sellaisen, joka ei ikävöi pois. Juuri tännehän sitä ikävä poltti niin, että tuskin malttoi antaa jäitten lähteä suotaipaleilta.
Mikko oli istahtanut seinäpenkin pimentoon morsiamensa viereen ensi tervehdyksiä vaihtamaan, kun sillä välin Erkki pirtintäyteiselle kuulijakunnalle kertoi matkansa vaiheista ja seikkailuista, joista moni oli ollut hyvinkin hullunkurinen.
Mutta kauan ei hauskoja muistoja riittänyt, ja hän siirtyi kuvailemaan ryöstettyjen rintamaakylien tilaa ja niissä elämisensä puolesta ponnistelevain ihmisten hätää. Kun hän vihdoin kertoi tietonsa Klaus Flemingin kuolemasta, aiheutti se täälläkin takamaiden takana saman jymäyttävän hämmästyksen ja yllätyksen kuin kaikkialla muualla Suomessa. Kaikki muut utelemiset siirtyivät hetkeksi syrjään. Tämän suur-uutisen johdosta nyt tietenkin heti sukeutui salopirtissä vilkas keskustelu siitä, oliko pakolaisten näissä muuttuneissa oloissa ruvettava ajattelemaan palaamistaan vanhoille talonpaikoilleen.