Hän oli kyllä uuteen elämäänsä jo näinkin sopeutunut ja sulautunut ja vakuuttanut sen itselleen ainoaksi mahdolliseksi, viimeiseksi pelastuksekseen. Hän oli siellä alunperin asettunut toisten pakolaisten kannalle ja heidän ajatuspiiriinsä sekä totuttautunut siihen ajatukseen, että täällä hän nyt elää ja kuolee ja että paras maailmassa hänen onkin täällä erämiehenä elääkseen. Tuossa petäjikkömäellä hän sunnuntaisin piti pienelle seurakunnalleen täydellisen jumalanpalveluksen ja askarteli sillävälin ahkerasti arkitöissä — päivät eivät tulleet pitkiksi ja yöt hän raadannastaan väsyneenä nukkui yhteistuvassa rauhallisesti. Mutta hän kaipasi sittenkin jotakin … ei hän tiennyt oikein mitä… Niin, Erkkiä kai hän vain kaipasi… Mutta oli siinä ystävän kaipuussa jotakin muutakin, — hän ikäänkuin vaistosi, että Erkki toisi hänelle jonkun tiedon niiltä, jotka vielä olivat hänelle rakkaita … ja sitä, juuri sitä hän toivoi. Eihän hänellä ollut syytä eikä oikeutta mitään sellaista viestiä toivoa … lehmää ja mullikkaahan se oli Erkki vain lähtenyt Apajasta hakemaan, muuta ei… Mutta hän odotti ja kaipasi sittenkin, vaikka hän itselleen moneen kertaan todisteli, että sellainen hämärä toivo on hänelle vaarallinen … että sen pettäminen tuottaa hänelle vain uutta kärsimystä…
— Ja miksi suotta kaipailen ja ikävöin, nuhteli hän itseään, antaen pienen ruuhensa vapaasti lipua rantaheinikkoa myöten… — Näinhän ovat esi-isämme, monet polvet ja sadat perheet, muuttaneet autiolle salolle, siellä tyytyväisinä eläneet ja raivanneet viljelystä, puskeneet sitkeästi, vaipumatta mihinkään hentomieliseen kaihoon. — Miksikäs minä…!
Näin kauas laidattomaan korpeen eivät tosin uudisasukkaat vielä ennen olleet uskaltaneet asettua. Täällä asti on ehkä joskus joku sydämmikkö erämies hiihtänyt, — sellaista olivat pakolaiset talvipuhteina saunassa kertoneet —, mutta hänkin oli palannut täältä kiireellä takaisin, eikä toista kertaa lähtenyt. Oli muka nähnyt siellä louhikoissa outoja olijoita, kääpiömäisiä linnunkotolaisia… Metsissä hiiviskeleviksi heinäkenkä-lappalaisiksi olivat niitä toiset arvelleet, mutta eristä palannut itse oli väittänyt karvaisen metsähiiden siellä norossa hiipineen, pahan haltian, joka asusti vuoren onkaloissa ja nirsuna hallitsi korpeaan, jonne se ei suonut ihmisen tulevan porkkineen sohimaan…
Hävinneet olivat nyt ainakin jo hiidet ja haltiat näiltä rannoilta, päätteli Mikko meloessaan, rauha oli siellä häiriytymätön ja syvä. Joskus vihelsi kyllä kontio sydänkorvessa, mutta sekin katosi yhä kauemmas, kun sitä miehet keihäineen ahdistelivat, sen pehmoista taljaa tavoitellen. Jo niitä oli talvella kaadettu, ja hirviä myös! Sudet loikkivat joskus öisin sauna-ahteelle asti pystykorvaista Peniä vaanimaan, mutta savun tunnettuaan koikkelehtivat ne törmältä selälle ja vasta siellä kaukana vaikertaen ulvahtivat. Mutta suurimman turvansa tunsivat nämä monia kauhuja kestäneet uudisasukkaat kuitenkin siitä, että pahat ihmiset eivät päässeet heitä ahdistamaan, että heidän pieni yhteiskuntansa oli veroton ja vapaa…
— Mitäs minä ikävöisin, lopetti yksinäinen kalamies nuo hiljaiset ajatuksensa, vihdoinkin saapuessaan katiskalle. — Tällaista erakko-onneahan olen oikeastaan kaiken ikäni mieleni hiljaisuudessa unelmoinut…
Mikko nosti katiskasta ruuheensa leveitä, lihavia lahnoja ja voimakkaasti porskuvia haukia ja eteni siitä toisen kaislikon rinnassa olevia verkkojaan kokemaan. Silloin kuului hämmästyneitä huudahduksia saunatörmältä ja kun Mikko nosti katseensa näki hän puitten välitse oudon elävän, — lehmän…
— Erkki on palannut, tuonut kuin tuonutkin uudiskylään karjan siemenen…!
Nopeasti lähti hän melomaan maihin, yhä terävästi tähystellen törmälle. Siellä näkyi todella kaksi punakirjavaa elukkaa ja useampia ihmisiä hääri niiden ympärillä. Ja kun hän kiireesti meloi rantaan, kantoivat hänen korviinsa uudisasukkaiden iloiset, hämmästyneet huudahdukset:
— Mistä tämän lehmänajajan vielä löysit?
— Taisi olla mielessäsi jo lähteissäsi karjanhakuun!