— No, no, eihän niin tulista kiirettä ole, ei täältä toki vielä päästä lähtemään. Täällä on meidän nyt pyydettävä kevätkala vahvajärveläisille ja annettava maitten sillaikaa vähän kuivua pahimmista tulvista.
Mutta kun hän näki kaihoisan, ikävöivän katseen tytön silmässä, lisäsi hän rauhoittavasti:
— Ne kuivuvat kyllä pian tällä paahteella, sitä älä surkeile. Ja sitten lähdetään suoraan poikkimaisin Rautalammelle ja sieltä ylös takamaille — odottavan luo.
XXI.
POJAN KIRJE ISÄLLEEN.
Uuden saunalahden, Kiurulahden, perukassa oli Mikko-pappi kokemassa kotikatiskaa, istuen kelohongan tyvestä koverretussa, pienessä, vaappuvassa ruuhessa, jota hän siinä tyynessä vedessä airolla varasi ja meloi. Hän oli ottanut tämän saunatörmän viereisen katiskan samoinkuin kotilahdessa pidettäväin verkkojen hoidon huolekseen, sillaikaa kuin miehet keväällä veistetyllä, vakavalla, suurella venheellä kulkivat selällä ja etäisemmillä apajoilla kalanpyynnissä.
Oli kirkas, tuuleton kesäkuun aamu. Lahden vesi kajasti jo lämmenneenä porottavan päivän säteitä ja lehtevä törmä loisti heleänä kevätkesän vehmaan viheriässä tuoreudessa. Mikko katseli meloskellessaan melkein ylpeänä tuonne törmälle. Siellä oli näet jo suveen päin antautuvalla, kuivalla männikkörinteellä, puitten suojassa, puolenkymmentä uudistupaa, jotka sieltä valkoisina pilkistivät päivän hohteessa ja joiden räppänöistä savua tuprusi, ja rantaäyräällä oli äsken valmistunut nuottatalas. Siinä rantakivillä pesi joku nainen vaatteita ja ihmisiä vilahteli petäjäin lomitse uudistupain välisellä polulla. Miehiä näkyi jo palailevan rihmoiltaan kotiahteelle, selässään raskaat kantamukset metsälintuja, ja ylempänä törmän laella ryskyivät puut ja kilkkoivat kirveet, — sinne oli ruvettu rakentamaan vieläkin uutta tupaa, jota pappilaksi sanottiin, mutta jota Mikko mieluummin olisi tahtonut nimittää kirkoksi, siinä kun oli aikomus jumalanpalveluksetkin pitää.
— Mitäpä minä, yksinäinen mies, pappilalla teen, saatanhan hyvin asua yhteispirtissä muiden erämiesten kanssa, niinkuin näihinkin asti, tuumi hän meloskellessaan nuorta kaislikkoa pitkin. — Mutta, samapa se, olkoon pappila, siinäpähän Erkin kanssa, josta tehdään lukkari, sitten eletään kahden, eihän hänelläkään ole perheestä tietoa. Kun se nyt palaisi, se Erkki … hänen kohtalostaan alkavat uudiskylän miehet jo olla hiukan huolissaan.
Erkki olikin jo ollut matkallaan pari kuukautta, juhannus oli jo käsissä… Ettei vain olisi vahinko osunut ovelaankin mieheen … susilauma hyökännyt jo menomatkalla yksinäisen hiihtäjän kimppuun jonkun metsäjärven jäällä … taikka olisiko mies kotimatkalla voinut korvessa sotkeutua lehmineen niin pahalle suohon, ettei jaksanutkaan sieltä enää päästä kuivalle maalle…? Vai olisiko veitikka kyllästynyt metsäläiselämään ja jäänyt sinne rintamaille…?
Näin jo saunarannalla epäiltiin, mutta Mikko ei tahtonut uskoa yhtään noista epäilyksistä mahdolliseksi, ei ainakaan viimeistä. Se mies ei joukkoaan petä eikä hän myöskään metsään sorru, hän kyllä vaikeudet voittaa, mikäli ne voitettavissa ovat… Mutta kovasti Mikko kaipasi ystävätään ja hänen mukanaan tietoja rintamailta.