— Hänkö, Mikon veli, sopersi tyttö Erkin puhetta täysin tajuamatta. — Hän pelasti meidät, kun suuressa hädässämme häneltä suojaa rukoilimme … sinne jätti meidät yksinäiseen korpeen…
— Eikä tullut enää sinua sinne tapaamaan?
— Ei tullut hän eikä kukaan, yksin siellä saatiin olla, kunnes äiti sairastui ja meidän oli pakko pyrkiä takaisin kylään.
— Niinpä niin, virkkoi Erkki, tytön tarinoista täysin vakautuneena siitä, että Mikon epäilykset olivat olleet hänen oman sairaan mielensä houreita, turhia kuvitelmia. — Nyt olen sinua hakemassa sinne kauas Rautalammen takamaille, — lähdetkö?
Kirkkaana kiilsi tytön silmä ja varmana hän vastasi:
— Lähden, jos vain hän minua kaipaa ja vielä omakseen odottaa.
— Sinua hän kaipaa, tuskinpa hän mitään muuta kaipaakaan koko maailmassa. Mutta sinne takamaille on pahat matkat … viikon saat soita rämpiä ja ryteikköjä kulkea, ja siellä perillä on vain yksinäinen uudisasutus … pakosaunoja pahaisia, niinkuin täällä… Mietipäs sitäkin, tyttö…!
— En mieti! vastasi tyttö uljaasti. — Olen yksin täällä vieraitten joukossa, omaisiani ei ole missään, ei ole minulla mitään muuta turvaa kuin sulhaseni… — Tyttö tarttui Erkin käsivarteen ja jatkoi innolla:
— Milloin lähdetään?
Erkki naurahti, nyt hän tiesi hakuretkensä täysin onnistuneen, — hänen vaivannäkönsä oli palkittu. Mutta tyynnyttävästi ja hiukan jäähdyttävästikin hän vastasi: