— Tulen Rautalammelta päin, — kyllä jo arvaat, kuka sinua muistelee!
— Hengissäkö hän on vielä ja terveenä? — Jo vilkastuivat tytönkin surulliset kasvot, hän ei kainostellut tunnustaa sulhoansa, vaan näytti jännittyneenä odottavan vastausta elämänsä ainoaan, suureen kysymykseen.
— Terveenä on ja sinua kaipaa, vastasi Erkki rohkaisevasti. Ja se sana näyttikin kuin taikavoimalla vaikuttavan äsken vielä murheelliseen neitoon, joka kumminkin vielä hiukan epäilevästi uteli:
— Mistä hän osasi minulle terveisiä lähettää, eihän hän tiedä, olenko elossakaan enää.
— Ei hän tiedäkään, ja sitä hän juuri suree. Siksi lähdinkin sinua hakemaan…
Ja Erkki kertoi nyt siinä keväisellä rantapolulla lyhyesti nuoren papin vaiheet heidän erostaan asti Leinosen pirtissä, kertoi heidän monet retkensä, kertoi paon takamaille ja Mikon kaihoiset hourepuheet, kertoi potilaan parantumisesta ja omasta lähdöstään muka lehmänhakuun. Tyttö kuunteli kuumentuvin poskin, unohtaen vesisankonsa tien poskeen, unohtaen suuret surunsa, kalvavan pelkonsa, orpoutensa ja yksinäisyytensä. Erkin tarina oli kuin tuota luonnossa helottavaa keväistä paistetta hänen jo nuorena pimeäksi käyneeseen mieleensä.
Vihdoin Erkki virkkoi:
— Ei hän siellä takamailla tiedä, että lähdin sinua hakemaan. En tahtonut siitä hänelle ilmoittaa … jos en sinua olisi löytänytkään, taikka jos sinä jo olisit toisiin sulhoihin suostunut…
— Keneenpä minä … orpo raukka…
— Älä sano. Koskipäähän on sinua jo kauan omakseen pyydystellyt… Entä se sorea ratsumestari, joka sinut pakopirttiin pelasti … hän oli kyllä sinuun pihkaantunut hänkin…