Surullisia viestejä, murtuneita, epäluuloisia katseita, vältteleviä vastauksia sai Erkki nyt vastaansa tässä ennen herttaisessa metsäkylässä liikkuessaan. Poltettu oli Esko-isännän komea talokin, mutta isäntä itse oli jo kotosalla, vanhassa tuparähjässä asuen… Häneltä sai Erkki toki tietoja hakemistaan naisista. Palanneethan ne olivat jo parin viikon perästä sieltä pakosaunastaan; murjottu emäntä oli näet ruvennut sairastelemaan ja tänne se sitten oli muutaman viikon kuluttua kuollutkin… Ne olivat kovia, murheellisia aikoja ne viikot … alituiseen tuli viestejä sotaväen saapumisesta, ihmisten täytyi paeta kodeistaan metsiin ja takamaille. Elisa-raukka, joka ihan yksin oli perheestään jäänyt, oli tietysti ollut maailman murjoma, itkenyt vain … ja pelko Koskipään paluusta oli häntä vielä kaiken aikaa ahdistellut… Siksi kiirehti hän jo pian äitinsä kuoltua muutamassa pakolaisjoukossa pois kalajärville … siellä hän vieläkin on … sinne nyt toiset kylän perheet aikovat jäädäkin…
Erkki sai erään kylän pojista oppaakseen Juuritaipaleen takamaille, missä sen asukkailla vanhastaan oli pyyntisaunansa, eikä ne olleetkaan kuin muutaman päivänhiihdon takana. Mutta keli teki jo täällä salollakin aivan loppuaan. Päiväsydämen vain kylässä levättyään jatkoi siis pitkän matkan hiihtäjä taas sitkasta vaellustaan, jatkoi sisukkaasti ja herpautumatta, vaikka jo jäseniä uuvutti ja mielikin toisinaan pyrki mataloitumaan. Silloin hän pilkkasi itseään höperöksi, joka näin toisten asioilla maita, mantereita, kyliä ja saloja, kierteli, kenenkään pyytämättä, jopa asianomaisten tietämättäkin. Eihän hänellä ollut täyttä varmuutta, tekikö hän palveluksen pappisystävälleen hakemalla hänelle tuota tyttöä, jota mies ei itse viime talvena käynyt puhuttelemassa, vaikka jo oli muutaman neljänneksen päässä hänen piilopaikastaan… Eikähän hän tiennyt, odottiko orpo tyttöraukkakaan enää ollenkaan haihattelevaa sulhastaan, joka hänet näin pitkäksi ajaksi oli hylännyt … kenties on Elisa tällävälin jo hädissään suostunut johonkin toiseen sulhaseen, johonkin nuoreen pakolaistoveriin, jonka kanssa hän aikoo rakentaa uuden pirtin Leinosen törmälle ja siellä ruveta isävainajansa viljelyksillä elämään…
Näinä epäilyksensä hetkinä Erkki verisesti itseään ivaili ja nuhteli, eikä hän voinut tehdä itselleen selkoa, miksi hän oikein tähän urakkaan oli ruvennut, mikä häntä oli vetänyt koko talvikaudeksi tuota nuorta pappia noin palvelemaan… Sukulaismies ja avuton raukka, — onhan niitä aina sellaisia! Mutta hänestä oli Mikon luonteessa jotakin niin puhdasta ja vilpitöntä, että se häntä vaistomaisesti veti puoleensa, jotakin epäitsekästä ja kaunista, jota hän ei voinut vastustaa. Ja varsinkin äskeinen keskustelunsa Mikon isän kanssa oli häntä vahvistanut uskossaan, että hän, niinkuin Mikko itse, ponnisteli oikean asian hyväksi. Tunsihan hän nuoren papin hivuttavan salahaavan, vaikkei tämä siitä hänelle ollut muuta kuin kuumehoureissaan valittanut, tunsihan hän hänen suuren kaipuunsa… Ja tyttö taas, — häntä Mikko epäili itsestään vieraantuneeksi, veljeensä muka mieltyneeksi … no pian tuo nähtänee, ketä se omakseen toivoo ja odottaa… Mitäpä hän tässä joutavia mielessään käräjöi, päätteli Erkki silloin aina epäilyksensä katkaisten, mitäpä hän, yksinäinen seikkailija, muutakaan toimitti, kuin hiihti maita ja ajoi muiden asioita, — se häntä sittenkin huvitti enemmän kuin turpeen puskeminen tai hirsien veisteleminen…
Näin hän itseään rauhoitteli ja hiihti edelleen salon halki toukokuun viimeisiä hankirippeitä myöten. Tänne salomaille hänen retkensä nyt joka tapauksessa keskeytyy kesään asti, sen hän käsitti, kävi hänen asianajonsa sitten miten tahansa. Sillä hanki petti jo aavemmilla mailla kokonaan, metsäpurot paisuivat, niin että niiden yli oli pian vaikea päästä, ja päivä porotti kuumana niskaan. Nyt on tämä taival pian puskettava, sittenpähän saa taas levätä…
Tässä mielialassa saapui Erkki vihdoin vahvajärveläisten takamaavesille ja löysi heidän kalasaunansa salojärven rannalta. Yksin hän sinne saapui, loppumatkalla suksiaan kantaen. Jo metsätaipaleen varrella, kun hän suunnasta oli selvillä, oli Erkki näet lähettänyt oppaansa takaisin, että tämä ehtisi kylään, ennenkuin keli kokonaan loppui, ja hän saapui siten pakolaisten luo itsekin metsiä kiertelevänä, avuttomana pakolaisena, joka heidän saunoiltaan haki turvaa. Saihan hän siellä asua ja pyyntiä harjoittaa niinkuin muutkin, yhteistä oli eränkävijöillä kaikki. Ja hätäilemättä, liikoja retkistään kertomatta, ryhtyi hän tiedustelemaan sitä pakolaisista, jota hakemaan hän oli lähtenyt vielä kaukaisemmilta sydänmailta.
Elisa näkyi häärivän siellä pakolaisten keittokodassa, vastakkain pystyyn nostetuista maloista kyhätyssä suipposuojassa, parin muun naisen seurassa, jotka nuijamiesten mukana olivat Vahvajärveltä saloon siirtyneet, ja näytti nöyränä kohtaloonsa alistuneen. Uteliaana katseli Erkki ensin syrjästä tuota nuorta, tukevaa tyttöä, joka hänelle oli niin monet hiihdot aiheuttanut, ja pohti mielessään, olisiko tuon otuksen vuoksi maksanut niin paljo suruja kantaa, kuin hän tiesi nuoren papin kantaneen, — tällaisia tyttöjähän kasvaa kymmenittäin joka kylässä! Itse olisi hän kyllä pian ottanut toisen, jos yhden olisi kadottanut… Mutta sitä ei tiedä sittenkään, ehkei toinen toistaan korvaa, vaikkei muodossa eikä mielessäkään ole suurta eroa. Ja tähän tyllykkään se nyt Mikko on joka tapauksessa silmänsä iskenyt, tätä vain hän niin hartaasti omakseen kaihoo, että terveys pettää ja järkikin sekoo…
Jo oli Elisakin huomannut äsken tulleen vieraan tutkivan katseen, oli samassa kai tuntenut Erkin, joka pari kertaa oli Mikon seurassa käynyt Leinosen talossa, ja hän karahti samassa kasvoiltaan punaiseksi ihan hiusmartoa myöten.
— Hyvät merkit, tuumi Erkki itsekseen. Ja kun tyttö lähti avannosta vettä hakemaan, oli hän jo rantapolulla vastassa, tervehtien Elisaa tuttavallisesti.
— Terveisiä minulla on sinulle tuotavana, virkkoi Erkki jo ensi sanoikseen.
— Mistäpä minulle enää terveisiä… — Ujona ja murheellisena katseli tyttö alas, ja kun hän taas kohotti silmänsä, oli niissä surumielinen, kostea kiilto. — Kuka muistaisi köyhää ja orpoa…?