— Kunhan asiat puhutaan ja sovitaan. Tiedäthän sen, että Koskipää ei ole mikään köyhä talo emäntääkään pitämään…
Mikko-pappi, joka oli pysähtynyt vähän alemmas vesakon laitaan, katsahti silloin Matti-isäntää, jonka kaulajäntereiden hän näki pingoittuvan ja joka nähtävästi salaa hammastaan puraisi, vielä mitään vastaamatta. Nyt vasta oli Mikolle oikein selvinnyt, minkälaisesta kiristyksestä siinä oli kysymys, miten tuo hento tyttö oli siihen juoneen punottu. Mutta Koskipään isäntä jatkoi vain imelästi, ikäänkuin tuon hetkisen äänettömyyden rohkaisemana:
— Tyttö vain kainostelee … nuori tuo onkin vielä, mutta se vika lähtee. Ehkä hän arkailee siirtymistään vallassukuun … siihenkin tottuu!
Matti tuijotti maahan, näytti taistelevan, mutta hillitsi väkipakolla luontonsa ja vastasi rauhallisesti:
— Elisa on lapsi, hän saa vielä täällä kotonaan kasvaa. Turhaan häntä yhä uudelleen ryöstötaloosi emännäksi tavoittelet. Näet itse, hän sinua väistää ja pelkää…
— Se tauti on ohimenevää, urahti Sipi taas rajummin. — Eikä tässä muuten pitkiä puheita tarvita, nostan hänet satulaan ja lähden ajamaan.
Jo liikahtivat silloin uhkaavasti sekä isä että poika eikä Mikkokaan enää voinut pidättäytyä virkkamasta:
— Naisrauha on valtakunnassa lakina, joka on pyhänä pidettävä…
Ensi kerran kääntyi silloin Sipi talon pappisvieraan puoleen, jota hän ei ollut näihin asti ollut näkevinäänkään, ja kivahti kärttyisästi:
— Mikä se on täällä tämä papinsälli, joka sekaantuu toisten asioihin…?