— Hän on talon vieras, vastasi Matti kipakasti, — ja sellaisena on häntä kohdeltava.
Mutta ratsumies oli jo, älyten epäonnistumisensa, käynyt kärsimättömäksi; hän helisti miekkahelyjään, pyörähti Mattiin päin ja tiukkasi vihaisesti:
— Olkoonpa mikä tahansa. Sinulta nyt kysyn viimeisen kerran: Annatko minulle mielisuosiolla tyttäresi vaimoksi vai etkö?
— En, vastasi Matti nyt samaan äänilajiin, — en koskaan! Olenhan sen jo ennen sanonut.
Koskipää remahti taas ilkeään nauruunsa:
— Ka, olkoon asia sitten niin, — toistaiseksi, pian kyllä älysi kasvaa! Kuten sanottu, ensi viikolla ovat Kurki-herran ryttärit täällä.
Näin uhkailevana ja enempiä hyvästejä sanomatta käveli ratsumies ylvästelevin askelin veräjälle, jossa hänen heitukkansa hevosia pitelivät. Mutta vielä satulasta hän Leinoselle ilkkuen huusi:
— Jos niitä ratsumiehiä sattuu tulemaan parikin kymmentä, niin on sinun ne majoitettava ja ruokittava, muista se!
Raa'an naapurin lähdettyä ei hänen käynnistään kotvaan aikaan puhuttu mitään. Kukin meni ääneti töihinsä ja nuori turkulainen jäi itsekseen tuota näkemäänsä kohtausta mielessään harkitsemaan. Se hänelle vasta oikein havainnollisesti osoitti, minkälaisen, kuinka moninkertaisen kirouksen Klaus Flemingin linnaleiri kansalle oli tuottanut. Kansan valituksia oli kaupunkilaisväki joskus pitänyt talonpoikain tavallisena, liioiteltuna ruikutuksena, nyt hän näki, kuinka törkeästi heitä todella kohdeltiin ja sydämettömästi kiristettiin…
Mutta Mikon mietteet lähtevät tuosta pihakohtauksesta kulkemaan toisillekin poluille. Talon nuori tyttö, joka niin säikähtyneenä äsken oli hänen turviinsa paennut Koskipään raakaa kosintaa, se oli tosiaankin hempeä, herttainen tyttö … pian naiseksi kehittynyt neitonen, — omituista, ettei Mikko sitä ennen ollut huomannut! Nyt olivat häneltä silmät ikäänkuin yhtäkkiä revenneet auki! Sulavamuotoinen, älykkäät kasvot, hiukan veitikkaa silmäkulmassa … hänpä olisi hauska emäntä jossakin toisessakin kuin Koskipään talossa. Maalaistyttö, mutta esiintymiseltään noin viehkeä ja hieno…