Istuessaan siinä syyspäivän paisteessa tuvan rappusilla, josta naisväki alituiseen touhuissaan juoksi ohitse, tuli Mikko samalla ajatelleeksi omaa kohtaloaan siellä, jonne hän oli lähdössä, — kovin yksinäiseksi oli elämä hänelle epäilemättä käyvä. Emäntä on siellä ajan oloon välttämätön. Kuinka ei Mikko ollut tuota jo Turusta lähtiessään tullut ajatelleeksi? Hän oli siellä kotona, alituisissa pappistoimissa ja kirkonkiistoissa hääriessään, verrattain vähän joutunut naisten seuraan, eikä hän vielä kertaakaan ollut polttanut siipiään. Nyt tuntui melkein … no, no, eihän ollut toki vielä mitään tapahtunut. Mutta hänestä tuntui nyt yhä selvemmin, että jos hän pariksi, kolmeksikaan vuodeksi joutuu jäämään erämaille, niin kieltämättä hän siellä emännän tarvitsee!
Yhtäkkiä hän sitten ikäänkuin havahtui ja miltei häveten totesi, että nehän ovat kovin lennokkaita tuumia, joihin hän siinä hetken mielijohteen vaikutuksesta antautuu … mistä ne oudot ajatukset nyt yhtäkkiä tulivat ja kenen luvalla…! Raaka ratsujunkkari ahdistelee talon nuorta tyttöä ja peloittelee tuota herttaista lasta… Elisa pakenee luottavaisena hänen, Mikon turviin, — eikö siihen pikiintymiseen muuta tarvitakaan…!
Tällaiset uudet pikamietteet ne rupesivat tuon pihakohtauksen jälkeen yhä useammin palaamaan ativotalossa viipyvän nuoren papin mieleen, ja näistäpuolin tapasi Mikko itsensä tuon tuostaankin talon nuoren neitosen seurasta, milloin tämä kaivolla pesi maitoastioita tai kesannolla viritti lehmisavua, ja heillä oli silloin omituisen paljon keskenään juteltavaa. Eikä hän kiirehtinyt lähtöään Leinosen salmelta, vaikka näyttikin siltä, ettei Juhana-veli nyt sinne saavukaan, ei hätäillyt saattomiehen hankkimista erämaille, — hän viihtyi talossa yhä paremmin ja antoi päivän mennä toisensa perästä. —
Mutta vastoin odotusta saapui kuitenkin eräänä iltana taloon vieras Savosta, ratsastaen pihaan saattohuovin seuraamana. Ratsumestari Juhana Martinpoika oli todella isänsä neuvosta lähtenyt Savonlinnasta tarkastamaan Savilahteen sijoitettua lipullisensa osastoa ja sieltä nyt poikennut metsätaipaleen poikki Sysikorpeen, sukulaisiinsa. Tämä uusi vieras jatkoi yhä Mikon viipymistä Leinosen talossa, sillä veljekset eivät olleet vuosikausiin toisiaan tavanneet. Juhanan saattomies, joka oli hiljainen ja harvapuheinen, heittäytyi tuvassa nukkumaan ja näytti siellä viettävän enimmät aikansa, mutta veljekset istuivat pitkään törmällä tai tuvassa pärevalkean ääressä, keskustellen kotioloistaan ja yksin jääneistä vanhemmistaan.
Juhana Martinpoika oli harteikas, vaaleaverinen, mutta ruskeaksi ahavoittunut, rotevaliikkeinen soturi, jonka kasvoja kellertävä parta reunusti. Kasvot olivat avonaiset ja iloiset; otsassa oli isonlainen arpi, Viron sodassa saatu, mutta ei sekään noita nuorteita kasvoja rumentanut. Hänen rinnallaan oli Mikko hintelä ja heikonnäköinen, kalvahko ja sileänaamainen mies, jonka olemuksessa oli hänen ikäisekseen liiaksi vakavuutta. Veljeksiksi heitä tuskin olisi tuntenut muusta, kuin ruskeain silmäin vilkkaasta välkkeestä. Talonväki piti Mikkoa, hiljaista rauhanmiestä, paremmin omaan joukkoonsa kuuluvana kuin ratsumestaria, jota se aluksi pelon sekaisella kylmyydellä kohteli. Näet miekkamiestä, huovipäällikköä, vihatun sotaväen edustajaa, — sellaistahan talonpoikaistuvissa kartettiin, vaikkei Juhana esiintynytkään millään sotilaallisella ylimielisyydellä. Matti-isäntäkin tervehti häntä ensi näkemällä, töistä palatessaan, jurosti ja epäillen … eikö lie niitä yksiä linnaleirin vaatijoita…!
— Oletko veromatkoilla sinäkin, kysyi hän Juhanalta kylmästi. — Ethän vain tästä pitäjästä!
— En, elatukseni saan linnan varoista, vastasi ratsumies röyhkeilemättä, talonpoikain epäilyksen ja kammon hyvin ymmärtäen. — Se meidän linnaherra, Götrik Fincke, ei olekaan kansan kiskojia…
— Tiespä hänet, murisi Matti, — mistäpä se hänkään muonansa muualta saanee kuin rahvaalta…
Linnasta tullut ratsumieskin huomasi pian, että täällä niinkuin muualla talonpoikain joukossa yksi ainoa ajatus, yksi suuri suuttumus, täytti mielet: kiukku sotaväen pakkomajoituksen, linnaleirin johdosta ruunun edustajia kohtaan, jotka alituiseen vaativat talonpojilta uusia veroja, kyytejä ja muita rasituksia. Hän koetti rauhallisesti selittää asiaa, osoittaa, että täytyihän niidenkin sotilasten, jotka sotatantereelta palattuaan olivat toistaiseksi Suomeen majoitetut, elää, kunnes heidät lasketaan sotapalveluksesta. Tätä rahvaalle kylläkin kiusallista tilannetta ei kestäne kauan … ainoastaan siksi, kunnes rauha ryssän kanssa on lopullisesti saatu vakiinnutetuksi ja rajat käydyiksi.
Mutta Matti-isäntään eivät Juhanan rauhoittavat selitykset tepsineet.
— Hän rupesi kiivaasti väittämään vastaan: