— Älä koeta meitä pimittää, — liian paksua pajunköyttä on itsellesi syötetty! Rauhahan on ryssän kanssa tehty jo toista vuotta sitten, sotaväki joutaisi jo kotiinsa. Mutta se mahtava marski, joka nyt maassa isännöi, ei laske sitä hajalleen, hän pitää sen koossa oman valtansa tukena, — hän tahtoo olla herrana maassa ja sotavoimalla puolustaa valtaansa.
Juhana koetti tyyneesti siihenkin vastailla, että marski Klaus Fleminghän on Suomessa nyt kuninkaan edustajana, hän puolustaa täällä vain kuninkaan laillista valtaa. Mutta Matilla oli siitä oma, hyvin määrätty, käsityksensä, ja hän kiivaili vastaan:
— Kuningas on kaukana missä lie Puolan maalla, maan hallitus on Ruotsissa, Tukholman linnassa, mutta sitä ei tämä teidän mahtava marskinne tahdo totella. Hän tahtoo olla itsevaltias, olla itse täällä kuninkaana, ja siihen varoja saadakseen hän meitä ryöstelee ja ryttäreillään säälittä rasittaa.
— Hän on ehkä liian kova, myönteli Juhana, — mutta taitava ja tarmokas herra hän on.
Näin viimeksi tullut vieras hienoksittain puolusteli Klaus Flemingiä, jonka kuntoa ja voimaa hän sotavuosinaan oli oppinut ihailemaan, mutta jota hän huomasi kansan katkerasti vihaavan ja johon Mikko-velikin karsaasti, jopa kauhulla suhtautui. Häneen oli jäänyt ylpeä muisto tuosta voimakkaasta esimiehestään, varsinkin Ruotsin matkalta, jossa Klaus suomalaisineen niin tiukasti ja loisteliaasti esiintyi, ja hänelle selvisi nyt vasta vähitellen, kuinka syvällinen katkeruus maassa vallitsi tätä liian jäykkänä esiintynyttä ylimystä kohtaan. Varsinkin kuvasi Matti hänelle vaikuttavasti kansan kärsimykset nykyisen mielivallan alla, osoittaen siihen kärsimysten mitan monin paikoin olevan aivan täyttymäisillään.
Näistä asioista he usein keskustelivat ja varsin vakavana kuunteli Savonlinnan huovipäällikkö, kun omakohtaisenkin uhan synkistämä isäntä kerrankin puhkesi lausumaan:
— Te sotaherrat ette usko, että meiltä talonpojiltakin saattaa maltti taittua, mutta se hetki voi olla lähempänä kuin luulettekaan. Kun tuonaan olin valitusmatkallani Ruotsissa, oli siellä miehiä Suomen muistakin maakunnista. Siellä pidettiin, herttuan luota palattua, yhteistä neuvottelua siitä, että meidän ei lopulta auttane muu, kuin itse vapauttaa talomme ja kylämme tuosta painajaisesta. Varsinkin Pohjanmaan miehet uhkasivat tarrata huoviensa niskaan … ja herttua meitä varmasti auttaa, jos kerran se rytinä alkaa…
— Mikä rytinä, kysyi Juhana kummissaan, voimatta kuvitellakaan, että talonpojat todella ryhtyisivät omankäden oikeuteen marskia ja sotaväkeä vastaan.
— Sitä en vielä tiedä, tuleeko siitä rytinää ja millaista. Mutta kun palaat linnaan ryttäriesi ja esimiehesi luo, niin neuvo heitä talonpoikia ihmisiksi kohtelemaan. Sano, että minäkään en rupea ensi talvikaudeksi kymmentä huovia talossani elättämään… Kapula voi jonakin päivänä lähteä kiertämään Pohjanmaalta, ja silloin ei meitä mikään pidätä…!
Surulla kuunteli sotilas näitä sydämistyneen sukulaismiehensä uhkaavia, katkeria puheita, ja hän lupasi varmasti kotiin palattuaan kertoa myöskin Fincke-herralle näistä vakavista kokemuksistaan. Siihen kehoitti häntä veljensäkin, joka Turun viesteinä kertoi, että marski oli sielläkin töykeällä esiintymisellään hankkinut itselleen paljo vihamiehiä ja että häntä vain pakosta toteltiin, — kukaan ei häntä rakastanut. Odotettiin sodan milloin tahansa puhkeavan Klaus-herran ja Kaarlo-herttuan välillä ja silloin saattoi kyllä tapahtua mitä hyvänsä.