Mutta näiden vakavain keskustelujen lomissa seurustelivat veljekset noina muutamina yhdessäolonsa päivinä keveämminkin ja hauskemmin Leinosen salmessa, usein kolmantena talon nuori neitonen Elisa, joka heidän seurassaan näytti hyvin viihtyvän. Häntä piti Mikko kuin erityissuojattinaan ja ennen pitkää Juhana-veli huomasi, että hänen veljensä tunteet Elisa-neitoa kohtaan olivat tavallisia sukulaistunteita lämpöisemmät. Hän rupesi aavistamaan jotakin ja tunsi samalla omassa rinnassaan pientä, outoa pistosta.
Tytön lämpöiset silmät hymähtivät näet iloisesti heidän kolmenkesken tarinoidessaan ja toisinaan tuntui, kuin ne olisivat hymähtäneet juuri hänelle, Juhanalle; ja se tuntui silloin omituisen hyvältä… Mutta niiden lämpö oli siis kuitenkin suunnattu hänen pappisveljeensä, — se havainto sai toisinaan kesken pilapuheiden hilpeyden kaikkoamaan hänen huuliltaan. Mutta se hilpeys palasi pian takaisin. Hän tarkkasi veljensä eleitä, näki hänen hetki hetkeltä yhä syvemmäs pihkaantuvan ja käsitti, että erämaan pappilaan tarvitaan emäntä … mitäpä hän, maailman kulkija, siinä rupeaisi haaveksimaan! Mutta pientä kiusaa hän ei sentään malttanut olla pappisveljelleen tekemättä.
Elisa laski leikkiä molempain kanssa eikä näyttänyt väliin tietävän itsekään, kummanko kanssa hän mieluummin kisaili ja kinaili.
Tätä käytti Juhana veli, sotaväessä veitikaksi tottunut leukailija, hyväkseen, ja heittäytyi toisinaan aivan hempeämieliseksi tytön kanssa tarinoidessaan. Kun hän huomasi Mikon hiipivän kaivotielle, josta Elisa oli vettä hakemassa, kiirehti hän navetan takaa edelle ja tuli jo tytön kanssa tarinoiden Mikkoa vastaan vesisankoa kantaen. Taikka kun Mikko oli saanut tytön muista erilleen tarinatoverikseen, lennähti hän siihen kohta kolmanneksi. Nämä oireet oivalsi Mikko pian, ja ne puolestaan jouduttivat hänen aluksi hauraiden ja hämäräin tunteittensa kypsymistä. Mutta samalla lähti epäilys ja kade hänen mielessään itämään ja hän tunsi ajelehtivansa omituisessa ristiriidassa. Velikö, jota hän ei vuosiin ollut tavannut, jolle hän toivoi kaikkea onnea ja joka epäilemättä aina hänen parastaan harrasti, hänkö oli tässä nyt äkkiä joutunut hänen nuorena rusottavan onnensa tielle, hänenkö kanssaan olisi Mikon kilpailtava tytön suosiosta? Se häntä kiusoitti ja karkoitti hänen unensa. Sillä eipä hän saanut selvää siitäkään, kumpaa veljeksistä Elisa enemmän suosi; hän oli iloinen molemmille eikä näyttänyt ollenkaan ajattelevan, että hänen, joka ennen kaikkea pelkäsi Koskipään kosintaa, olisi valittava veljeksistä jompikumpi ainaiseksi suojelijakseen…
Eräänä päivänä, kun Mikko oli ollut Elisan kanssa verkoilla ja siellä soutajaansa yhä enemmän kiintynyt, päätti hän karistaa kaiken epävarmuuden pois sekä itsestään että veljestään ja virkkoi senvuoksi viimemainitulle:
— Mitä arvelisit siitä, Juhana, jos minä tästä ativotalosta kihlaisin itselleni morsiamen?
— Mitäpä … olethan jo hyvällä alulla. Tee se vain, tyttö on topakka pappilan emännäksi.
— Etkä sitä sinä moiti … en asetu sinun tiellesi…?
— Minunko! — Juhana nauroi oikein raikkaasti. — Mitäpä minä morsiamella … kulkija-soturi, ruunun poika, — minä nauratan tyttöjä joka syöttöpaikassa, se minulle riittää!
Mikon mielestä hänen naurussaan kuitenkin oli jotakin väkinäistä ja pingoitettua, — sen ylimielinen hilpeys ei häntä täysin rauhoittanut. Ja kun Juhana hetken kuluttua erosi veljestään, näki Mikko hänen kasvojensa ikäänkuin kovettuvan ja käyvän vakaviksi, miltei kaihoisiksi… Eikä Mikko ollut varma, oliko soturiveli tahtonut uhrautua hänen puolestaan, vai laskiko se hänestä leikkiä, vai hautoiko mielessään sittenkin omia aikeitaan…