Matalassa mutta viihtyisässä tuvassaan Turun Aningaisten kaupunginosassa istui eräänä syyskuun päivänä 1596 sotavanhus ja entinen Turunlinnan alivouti Martti Pietarinpoika Silta kirjoitustyöhön vaipuneena. Hän kirjoitti kirjettä pojalleen, joka palveli ratsumestarina kaukana Savon uudessa linnassa, minne hän tiesi airuen Turusta seuraavana aamuna lähtevän. Sellaisen kirjeen tekohan oli hänelle, vanhalle kirjamiehelle, oikeastaan vain hetken asia, mutta Martti oli tätä kirjettä kirjoitellut monta tuntia. Hän oli näet sen varrella sotkeutunut pieneen, visaiseen juttuun, joka pakotti hänet alituisesti pysähtymään ja kaivelemaan muistinsa vanhoja komeroita. Hän sysäsi paperille rivin ja kaksi, mutta vaipui taas miettimään, sukien hanhensulalla hopealta välkähtävää, harvahaivenista tukkaansa.
Tuo poika, Juhana — kuningasvainajan kaimaksi ristitty, Martin esikoinen, — oli näet viime kirjeessään ohimennen kertonut, että heillä siellä Olavin linnassa oli vankina muuan erämaan talonpoika, jonka puheista oli käynyt selville, että mies oli peräisin samasta, Sysikorven Karmalassa kasvaneesta juuresta, josta oli Martin oma sukukin, ja poika oli isältään kysynyt, mihin suvun haaroista tämä, Rautalammen erämaille Savosta päin myöhemmin muuttanut perhe mahtoi kuulua. Saattoikohan tuo vanki, Erkki Pentinpoika nimeltään, olla heille läheistäkin sukua? Hänen isänisänsä oli muiden savolaisten mukana aikoinaan siirtynyt — Erkki ei muistanut tarkemmin mistä — sinne pohjoisille sydänmaille, jonne nyt oli kasvanut laajahko erämaanpitäjä, ja tuossa suvussa kuuluu kulkevan tarina, että se alkujaan oli Karmalasta peräisin. Jos Erkin puheet sukulaisuudestaan pitävät paikkansa, aikoi Juhana, niin oli hän isälleen kirjoittanut, koettaa vapauttaa tuon laatuisan miehen linnan pakkotöistä, joihin hän oli pari, kolme vuotta sitten joutunut osallisuutensa vuoksi johonkin erämailla sattuneeseen verokahakkaan.
Tähän sukujuttuun oli nyt Martti-vanhus kiintynyt ja hän koetti sitä selvitellä vanhojen muistojensa ja niiden vähien kirjallisten sukutietojen avulla, joita hän aikoinaan oli perinyt isältään, Turun viimeiseltä arkkiteiniltä, ja joita hän myöhemmin itse oli Sysikorvessa käydessään täydentänyt. Hän oli luullut tuntevansa sukupuunsa, olipa joskus ylpeillytkin siitä, mutta sangen mutkikkaaksi se nyt kuitenkin osoittautui. Se runko, joka parisataa vuotta sitten oli Mustanahon rinteellä lähtenyt vesomaan »Karmalan ukosta», latvahämäläisten kuulusta noidasta ja eräpäälliköstä, se oli tällävälin jo levinnyt niin monihaaraiseksi, oli viskellyt vesoja niin monille tahoille, että eri oksain lukuisia haaraantumisia oli Martin vajavaisilla apuneuvoilla miltei mahdoton eritellä ja hallita… Tuo Erkki Pentinpoika saattoi polveutua Karmalan joko vanhemmista tai nuoremmista oksista, saattoi yhtä hyvin olla perin etäinen heimolainen kuin jonkun oman orpanan poika tai pojanpoika.
Hänen isänisänsä muutti siis erämaille Savosta, — sieltähän niitä erämiehiä vuosisatain varrella on tullut paljo hämäläisten vanhoille kalavesille ja kaskimaille, — otapas niistä selko! Mutta katsotaan! Yksi vanhan Karmalan pojanpojista, Pentti-niminen, joka sotilaana paljo maailmaa kulki ja oli mukana Viipurin pamauksessakin, hän joutui sitten puolustamaan Savon uutta linnaa ryssiä vastaan ja jäi sinne, — akoittui ja asettui Savonmaahan vanhuuttaan elämään, — tämän muinaisen Pentin pesäkuntaa saattaa Vanki-Erkki hyvinkin olla. Mutta se on vallan epävarmaa, hän voi yhtä hyvin olla toista, nuorempaa haaraa. Eräs Vahvajärven erämaille asettuneen Karmalan oksan pojista, siis myöhempää polvea, nai Olavin linnan päällikön, Kylliäisen, tyttären, ja otti tämän kotitalon Suur-Savossa viljelläkseen. Molemmat suvut ovat nähtävästi olleet liikkuvaa, seikkailevaa väkeä, — hyvin on niistä sirpaleita voinut eksyä erämaillekin, missä lopulta ovat tapelleet verovoutien kanssa, eivätkä ne ole kumpikaan kovin läheisiä sukulaisia.
Martti-vanhus heitti kynän pöydälle, näihin tutkimuksiinsa jo hiukan tuskastuneena. Olavin linnan vanki tietää sukunsa juontuvan Karmalasta, — hän voi siis olla sieltä paljo myöhemmin lähtenyttä haaraa. Olihan esimerkiksi Martin omalla isoisällä, Juuritaipaleen Manu-isännällä, kymmenkunta poikaa, joista yksi, Sillan Pietari, Martin isä, joutui Kurki-piispan ottopoikana Turkuun lukutielle, mutta toisia veljeksiä lähti maailmalle, tiettävästi joku Savoonkin päin. Ne joutuivat näet siellä Sysikorven syrjäkulmalla Juhana-herttuan aikoina ruunun vihoihin, kun olivat erämailla tapelleet, ja saivat paeta mikä minnekin. Ehkä on joku näitä poikia tai pojanpoikia sitten kulkeutunut Savon kautta erämaille, jossa he lopultakin ovat ruvenneet hämäläisten kanssa sovinnossa elämään ja yhdessä vouteja vastustamaan. Maltapas: nämä pojat olivat siis setiäni ja Vanki-Erkki voisi niin ollen todella olla oman serkkuni poika. Mutta noiden veljesten nimethän olen itse aikoinaan kirjoittanut Agrikolan testamentin kanteen…
Työhönsä innostunut kirjoitusmies hypähti istuimeltaan, sukelsi vieressä olevaan suureen arkkuun ja läimäytti sieltä auki paksukantisen, vaskisäpeillä vannehditun kirjan. Lehteili sitä hellävaroen, jatkaen mietelmiään:
— Kas niin! Aivan oikein! Yksi nuorempia setiäni oli Pentti-niminen, — Erkki Pentinpoika, totta tosiaan, niinhän se olikin! Mene tiedä, vaikka lie serkkuni poika, Juhanan oma pienserkku, se pakkotöissä ahertava erämaanmies, joka pari vuotta sitten on joutunut Olavin linnaan, tarmokkaan Götrik Fincken tyrmään.
Kiireesti tempaisi Martti taas kynänsä ja rupesi tätä oletustaan pojalleen selittämään. Kotvasen tuota juttua kehiteltyään hän kuitenkin jatkoi:
»Varmaanhan en tiedä, onko Erkkisi näin läheinen sukulainen. Mutta olipa hän orpanasi taikka kuinka etäinen heimolainen hyvänsä, vapauta sinä vain mies tyrmästä, jos voit, ja laske hänet kotiinsa raatamaan. Verovoudit eivät ole enkeleitä, ja johan tuo miesraukka on kolmatta vuotta pakkotöissä rikostaan sovittanut. Talot tarvitsevat nyt kylläkin kotiin miehensä, joita liiankin paljo on sotaväkeen viety, — raskas on rahvaalle tämä aika…»
Martti jäi taas sulka kädessään kotvaksi istumaan, miettien niitä seikkoja, joihin hänen viime sanansa viittasivat. Ja nämä vakavat muistot suuntasivat hänen ajatuksensa vähitellen sukututkimuksista aivan toisiin asioihin. Ulkoa, talon edustaiselta mäkiaukealta, kuuluva rähinä oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Pienestä ikkunastaan hän näki sotamiesparven, jotakin ryysyistä jalkaväkeä, meluten marssivan soramäen yli pohjoista maantietä kohden. Näkyi olevan ryhmäkunta tuota villiä, ulkomaalaista palkkaväkeä, jonka kenttäelämä oli raaistanut ja jolta, jäätyään sovittua palkkaa vaille, kaikki kuri oli höltynyt. Kaupungissa remutessaan on tuokin parvi tietysti nyt myönyt asepukunsa ja aseensa — siitä ryöstösaaliistaan puhumattakaan, jota nuo Viron sodista palanneet joukot alkujaan toivat mukanaan —, nyt kai se on matkalla suomalaiselta maalaisrahvaalta ryöstämään niitä palkkasaataviaan, joita ei ruunu kykene sille säännöllisesti maksamaan. Eipä epäilystä, tämäkin ryysyjoukko on varmasti matkalla »linnaleiriin», s.o. talonpoikain luona itsensä elättämään, eikä se kysy, kuka on velvollinen sille jotakin maksamaan, kuka ei. Se ottaa sieltä, missä ruokaa tai vaatetta on, kansa saa tyytyä ja — maksaa!