Meluava ja kiroileva joukko, jota katupojat oppivaisina loitompaa seurasivat, hupeni Multavierun taa ja Martti painautui taas papereihinsa. Ja nyt hyppeli hanhensulka keveästi karkeaa paperinpintaa vastaan, sillä ukko kirjoitti taas innostuneena:
»Vankinne on luultavasti yksi niitä satoja Suomen talonpoikia, jotka ovat joutuneet epätoivoon ja menettäneet malttinsa sen rajattoman rasituksen ja raatelun kautta, jota sotaväen pakkoruokinta ja sen elostelu rahvaan taloissa tälle tuottaa. Se on kaikki vielä tuon pitkällisen, viheliäisen Viron sodan perintöä, johon kuningas-vainaja takertui ja jossa mekin, sinä ja minä, vuosikausia olimme mukana. Siellähän suomalainenkin sotaväki lopulta ja pakosta tottui ryöstämään elantonsa, — se tekee nyt samat temput omassakin maassaan, sillä tuo linnaleirin nimellä kulkeva majoitus-veroitus ei ole muuta kuin tunnotonta ryöstämistä. Jumala armahtakoon sitä kansaraukkaa ja niitäkin sotureita, joiden on pakko tuollaiseen elatukseen turvautua. Muistakaa tekin siellä kansan kärsimyksiä, sen keskuudessa liikkuessanne, kunnes mahtava marskinne kerrankin laskee tuon kansan painajaisena olevan sotaväkensä hajalleen…»
Tuosta Suomessa isännyyttä pitävän marski Klaus Flemingin »mahtavuudesta» oli vanhus vielä lisäämäisillään muutamia kirpeitä sanoja, mutta hän hillitsi kynänsä ja nielaisi särmikkäät mietteensä. Niitä on varovaisinta olla paperille panematta, varsinkin hänen… Klaus Fleming oli näet ollut karsas häntä, Marttia, kohtaan heidän nuoruudestaan asti, jolloin sattuma oli viskannut köyhän, orvon teinin ylhäisen, rajun ja raa'an aatelispojan tuttavuuteen, — Kuitian herra oli pitkämuistoinen ja pitkävihainen.
Hanhensulkaa heilutteleva vanhus hymähti. Hänelle muistui yht'äkkiä mieleen, miten nuori, ylpeä ylimys kerran Innamaan pidoissa oli raivonnut huomatessaan, että häneltä oli hänen iltahempukkansa, kaunis Kaarina, siepattu pois, — marski sen kyllä vielä vanhanakin muistaa ja epäilee, että siinä pelissä olivat hänenkin, Martin, sormet mukana… Kirjavat ovat olleet senjälkeiset kohtalot niin kauniille Kaarinalle, joka herttuallisen lempijänsä hylkäämänä jo on toisen aviomiehen leski, kuin Klaus-herrallekin, josta on paisunut kuninkaan sijainen Suomessa, — mutta tuota silloista nöyryytystään ei Kuitian herra unohda…
Tuvassa vallitseva hiljaisuus ja syyspäivän harmaja tuntu vaivutti
Martti-vanhuksen taas näihin uusiin mietteisiin.
Harvoin oli hän noiden nuoruusvuosien jälkeen joutunut marskin kosketuksiin, joita hän olikin väistänyt. Juhana-herttuan ja sittemmin kuninkaan hallitusaikana ja hänen jatkuvaa suopeuttaan nauttien oli Martti elänyt Turun linnassa, jossa hänellä oli ollut erilaisia toimia, ja hyvin hän olikin siellä menestynyt, ylennyt asteissa, jopa lopulta linnan alivoudiksi. Sittemmin, kun kaikki Suomen sotaväki tarkoin tarvittiin Virossa käytyyn pitkään sotaan, oli hänkin taas tarttunut miekkaan ja turkulaisen neljänneslipullisen päällikkönä, johon hänen Juhana-poikansakin oli kuulunut, ottanut osaa moniin vaivaloisiin sotaretkiin. Narvan taistelussa sai hän vihdoin vaikean haavan lonkkaansa ja palasi silloin raajarikkona, jalkarampana Turkuun, perheensä luo, astuen taas entiseen alivoudin virkaansa. Mutta kun Juhana-kuningas kuoli ja Klaus Fleming tuli kaikkivaltiaaksi Suomessa, silloin oli Martin tähti laskenut — hän oli menettänyt virkansa. Oli muka jo liian vanha ja raihnainen… Martti oivalsi hyvin, että kaikkivaltias marski ei tahtonut pitää nuoruudentuttavaansa läheisyydessään ja että Klaus Fleming ikämiehenä vielä oli valmis tällä tavoin maksamaan neljänkymmenen vuoden takaisia kalavelkoja. Mutta ymmärtäen eropassinsa syyt ei Martti kysellytkään enempää, vaan muutti Turun linnasta perheineen siihen pieneen taloon Aurajoen pohjoispuolelle, minkä hänen vastoinkäymisissäkin uljas vaimonsa oli saanut vanhemmiltaan periä.
— Paljastaisit kyllä kyntesi pidemmällekin, karhu, jos siihen vain aihetta saisit, mutisi mietteihinsä vaipunut vanhus itsekseen. Hänen mielessään asui katkera kauna tuota ylen ylhäistä ja sittenkin matalamielistä ylimystä kohtaan, mutta hän kätki sen kiukun visusti sydämensä salaisimpaan soppeen.
Tässä pienessä talopahasessaan, valtavan kaalimaan keskellä, eleli Martti nyt vieläkin topakan Kerttunsa kanssa, joka yrttitarhaa viljellen ja taloutta tarkasti hoitaen piti pienen perheen pystyssä. Lapsia heillä ei enää ollutkaan kotosalla. Heidän molemmat poikansa olivat jo kasvaneet miehiksi ja niistä oli vanhempi, joka noina sotaisina vuosina jo varhain tempautui sotilasalalle, ylennyt ratsumestariksi. Hän oli saanut tulikasteensa isänsä mukana Viron sodassa, jäänyt sinne vielä isänsä jälkeenkin palvelemaan Antti Boijen lipullisessa, seurannut sitten esimiestään Ruotsiin, kuningas Sigismundin kruunajaisiin, jonne Klaus Fleming kuljetti mukanaan melkoisen suomalaisen joukon ikäänkuin takuumiehikseen, ja nyt oli hän vihdoin joutunut sen ratsuväkiosaston päälliköksi, joka Antti Boijen ja Aksel Kurjen osastoista oli lähetetty itärajalle äsken solmitun Täyssinän rauhan loukkaamattomuutta valvomaan, kunnes raja lopullisesti käytäisiin.
— Se poika ihailee Klaus-herraa kuin mitäkin sankaria … niin, Fleminghän on kieltämättä voimakas ja miehevä, tehoo sotaisaan nuorisoon, puheli vanhus itsekseen. — Ravakka sotaherra, mutta en ole koskaan hennonut Juhanalle oikein perusteellisesti enkä omasta kokemuksestani selittää, mitä se mies muuten on … itsekäs, kavala ja vallanhimoinen. Pysyköön poika uskossaan, niin lie parempi hänen itsensä vuoksi…!
Juuri tälle vanhimmalle pojalleen Martti Pietarinpoika nyt kirjettä kirjoitti. Se ei ollut vielä aivan valmis, mutta hän aikoikin sen lopettaa vasta sitten, kun hänen nuorempi poikansa Mikael — piispavainajan, Agrikolan, kaima — oli tapansa mukaan illan suussa käynyt vanhempainsa kodissa ja kertonut hänelle päivän uusimmat kuulumiset, joita Martti vielä tahtoi tuoreiltaan kirjeeseen lisätä. Se oli pappi, tämä nuorempi poika, isoisänsä ammatin jatkaja ja niinkuin tämä aikoinaan tuomiokirkon pappeja, piispa Sorolaisen oppilas ja apulainen. Hän asuikin siellä piispan pappilassa, mutta kävi sentään joka päivä Aningaisissa vanhuksiaan tapaamassa.