— Enpä halunnut… Erkki kun on vielä muka vangin kirjoissa. Nyt hän lähtee erämaille ja sieltä ei häntä enää kukaan kysele…
Nuori pappi tervehti sydämellisesti ja luottavasti uutta saattajaansa ja heidän välilleen punoutui hiljaa ja sanattomasti siinä jo Leinosen pihalla heti herttaiset, luottavat suhteet. Sydämellisesti syleili Mikko veljeään, joka myös samalla teki lähtöä pois Sysmästä, ja virkkoi tälle:
— Entäs sinä? Yksinkö lähdet täältä ajamaan laajain metsäin halki
Savoon asti?
— Onhan minulla ainaiset toverini, ratsu ja miekka, niiden kanssa kuljen minne vain. Kun sinun venheesi rannasta lähtee, silloin nousen minäkin pian satulaan.
Jäähyväiset sanottuaan kaikelle talonväelle syleilivät muutamia päiviä näin yhdessä viettäneet veljekset toisiaan vielä kerran siinä syksyisellä törmällä, lähteäkseen sitten pitkille matkoilleen, kumpikin omalle taholleen. Mutta vielä viime sanoikseen kuiskasi Juhana veljelleen, joka jo oli venheeseen nousemassa, ikäänkuin rohkaisten:
— Kun ensi kerran tässä talossa yhdymme, silloin kai juhlaa pidetään, niinhän!
— Kenties, vaikka vielä ei asia ole selvä. Mutta eletään hyvissä toiveissa…!
— Elä vitkastele, muista, Elisaa kiskotaan toisaalle. Siksi lyö tuumasi lukkoon pian, Mikko! Talo on hyvä ja tyttö vielä parempi!
— Senpä tiedän. Mutta ensin on minun nyt kiirehdittävä uudelle työalalleni erämaille.
— Älä hautaudu sinne — pääset sieltä talvikelilläkin tänne!