— Kiitos neuvosta…!
Kirkkaina kohtasivat veljesten katseet toisiaan ja lähtevä päätti täysin rauhoittuneena, että ei ole jäävän mielessä mitään vilppiä.
Samassa saapui Mattikin siihen veljesten luo törmälle lähtevää hyvästelemään, rupesi matkamiehen viimeisiä tavaroita venheeseen nostamaan ja puhui ikäänkuin eroavain veljesten keskustelua jatkaen:
— Vie terveiset sinne erämaille, Mikko, ja kuuntele, mitä siellä kansa ajattelee asiain nykyisestä menosta. Muista, niiden on pakko selviytyä, miten se sitten tapahtuneekin! — Ja hän huusi ääneensä, venheen jo irtauduttua rantahiekalta: — Joko näännyttää linnaleiri meidät, taikka teemme me siitä lopun, tietäkööt sen kaikki, nykyiselleen eivät olot voi jäädä! Viekää se viesti kaikkialle, missä kuljette! — Terve lähteville ja tervetuloa taloon, koska vain tästä kuljette, ehkäpä siihen mennessä on jo jotakin selvinnyt!
Mikon, joka istui rannasta jo loittonevassa venheessä, teki mieli huutaa vastaan, että jotakin on jo selvinnyt… Mutta hän painoi sen huutonsa omaan hyvätoivoiseen rintaansa.
III.
ERÄMAAN MIEHET.
Kumea jytinä kuuluu riihestä, jossa Apajan talon väki on ruista puimassa. Se kajahtaa yksitoikkoisena, kuin maanalaisena töminänä koivikon rintaan asti, jossa viisi miestä joutilaina loikoilee ahteella tuulen suojassa, syöden kupeeltaan puolukoita. Miehet odottavat puimisen päättymistä ottaakseen osansa riihimiesten jyvistä ja pannakseen talon naiset sitten niitä käsinkivillä kiireesti jauhamaan. Tässä kylässä on nyt elettykin muutamia melkein leivättömiä päiviä. Nyt he aikovat illallisekseen keittää makean jauhopuuron, jota ajatellen he jo mielessään etukäteen herkuttelevat, samalla lasketellen kokkapuheita työssään mustina piruina hikoilevista talonpojista, joiden on heille ravinto raadettava.
Miehet ovat tähän kylään majoitettuja ja sen elätettäviä huoveja, jotka näin ahteella loikovat ja valvovat, että kylän väet heille hankkivat leipää ja särvintä. Eikö sieltä riihestä vähitellen aleta säkkejä kantaa…?
Jo aukee vihdoin riihen ovi ja nokimekkoinen mies astuu ulos vilvoittelemaan. Soturien naurunhohotus keskeytyy … se näkyy olevan Apajan isäntä, tuima äijä, roteva ja voimakas … sen kanssa he mieluummin elävät sovinnossa. Huovit painautuvat nytkin hiljakseen marjoja suuhunsa poimimaan. Mutta riihestä tullut isäntä on jo kuullut heidän hohotuksensa ja hänen nokiset kasvonsa ovat vihan vääntämät, kun hän ne kääntää ahteelle päin ja katselee mahallaan makailevia laiskureita. Huovit tietävät, mikä isännän sisussa kiehuu: noille täyttymättömille kärkkyjille tässä täytyy puskea ja raataa henkensä kaupalla … siinä ne nytkin vahtivat valmista viljaa.