Oikein miehet arvaavatkin isännän sisun, — se on harmista revetä —, ja he odottavat jo tavanmukaista haukkumistulvaa, johon heidän sitten samalla mitalla on vastattava. Mutta Apajan isäntä vain sylkäisee ja kääntää kasvonsa järvelle päin, jossa korkeana käy syksyinen kare. Vaahtopäisinä siellä laineet ajelevat toisiaan, pärskyen korkealle sen kivikkoniemen rantaa vastaan, jonka alaisessa poukamassa kylänsatama sijaitsee. Mitä se katselee … eihän siellä synkällä selällä mitään näy, ei yhtään venhettä kylän lahdellakaan liiku…
Mutta näkyypähän. Vai mikä se on tuo, joka niemen kärjessä vilkkaa, ja taistelee karetta vastaan, — venhe se on! Se pyrkii juuri korkeassa aallokossa kiertämään niemenkärjen … airot välähtelevät kuohujen keskeltä. Kas noin, johan se kääntyykin kylänlahtea kohden, ponnistaa kauan ja tiukasti vastaiseen, huppelehtaen aallokossa. Ahteella vetelehtineet soturit painuvat syvemmä metsään puolukoita poimimaan … sitä iltapuuroa saa nähtävästi vielä odottaa! Mutta Apajan isäntä laskeutuu alas järvelle päin riihimäeltä, josta varstain pauke yhä tömähtelee, astuu vainioiden poikki Kelalan riihtä kohti, jota sen isäntä juuri näkyy ahtavan ja jonka ovesta jo savu tupruaa. Pysähtyy siihen antajan viereen, viittaa selälle ja virkkoo:
— Mikä soutaja tuolla pinnistelee … ei siinä ole leikin paikka!
Kelalan isäntä, vanhempi, liuhuparta mies, varjostaa kämmenellään silmiään ja katsoo kotvasen selälle.
— Saa siinä kiskoa…
— Eihän meidän kylästä ketään ole nyt kalassa ollut?
— Kukapa tällaisella tuulella! Ja kannattaapa sitä kalassakaan rehkiä … kenelle nuottasi potket, noille jätkille, jotka puolet saaliista heti kitaansa ahtavat…
— Niin, halu on mennyt muikun pyyntiinkin, vastaa Apaja alakuloisena. — Mutta ketä sieltä sitten puskee … eihän lie taas uusia veronottajia…?
— Taasko uusia, onhan niitä ottajia jo tarpeeksi täällä kylässä. Eikä se vouti viitsikään syysmyrskyillä tänne soutaa.
— Outo venhe se vain tuntuu olevan. Kahdessa hangassa kiskovat.