Näin änkytti äijä katkonaisesti, voimakkaita mielialojaan vaikeasti hilliten. Mutta Erkki kääntyi venheen perään päin, jossa nuori pappi vielä ääneti istui — hänet vastaanottajat siinä hämmästyksessään olivat vallan unhottaneet — virkkaen:
— Ette tunne vielä uutta pappianne, jonka tänne toimme … pitäjän kappalaiseksi määrätty. Nouskaa maihin, pastori, tänne nyt yövytään, tässä on sukulaistalo.
Paljo oli selittämistä ja kertomista heti siinä myrskyisellä rannalla jo ennenkuin kylään maltettiin astua, ja vasta vähitellen, moninkertaisten kyselyjen ja vastausten perästä, rupesi eräkylän hitaille miehille asema ja tapausten yhteys selvenemään.
Erkki Pentinpoika, Kelalan vaarin vanhin poika, oli niitä Rautalammen miehiä, jotka kolmatta vuotta sitten äärimmilleen ärtyneinä olivat nousseet kotikulmaansa silloin kiskovia ruotsalaisia ratsumiehiä vastaan ja omankädenoikeudella heidät niskastaan pudistaneet. Nämä erämaan viljelijät, jotka asuivat muusta maailmasta eristettyinä ja joille leipä oli lujassa, olivat tottuneet omintakeiseen, vapaaseen elämään salollaan ja he olivat senvuoksi vielä aremmat kuin muiden maakuntain talonpojat raskaasti hankituista varoistaan. Kenenkään komentamatta he olivat eläneet ja raataneet korvessaan, ruunun miehet olivat vain kerran vuodessa saapuneet heiltä veronahkoja ja kappoja perimään eikä he olleet koskaan tienneet mistään majoitusvaatimuksista. He olivat saaneet aseinkin puolustaa kovalla työllä raivaamiaan viljelyksiä — ken heille tuli väkivaltaa tekemään, se oli heidän vihollisensa! Kun sitten Rautalammelle oli heidän painajaisekseen majoitettu osasto Uplannin ratsumiehiä, joiden kieltäkään he eivät ymmärtäneet, mutta jotka söivät tai veivät kaiken, minkä he kaskesta tai järvestä saivat irti, silloin heiltä loppui luonto. Kärsivällisyytensä menettäneet miehet kokoontuivat kirkolle, tarttuivat aseisiinsa ja hyökkäsivät ahdistajainsa kimppuun. Eräänä yönä he ajoivat ryttärit tuvistaan metsiin, tappoivat vastaanhangoittelijat ja pistivät vihatuimmat sortajat avannosta jään alle…
Se oli hätäisesti päätetty, harkitsematon ja epätoivoinen teko, jonka erämaanlapset pian saivat raskaasti maksaa. Uplannin huoveista pääsi kaksi metsiä myöten karkuun ja he kertoivat esimiehilleen ja hallitusmiehille rautalampelaisten tihutyöt. Klaus Fleming, joka jo silloin oli Suomessa mahtava, julmistui ja johti itse rankaisuretkikunnan, tuhat miestä, Rautalammen erämaille. Siellä pidettiin silloin ankarat käräjät ja koko laaja pitäjä sai moninkertaisilla veroilla ja majoituksilla korvata sen malttamattomuuden, mikä kirkolla oli tapahtunut. Enin syyllisiä, jotka olivat käsiksi käyneet ruunun miehiin, etsiskeltiin tietysti erityisesti, mutta nepä olivat marskia odottamatta hävinneet laidattomille erämaille. Mestattiinpa kuitenkin silloin Rautalammen kirkon edustalla koko pitäjälle rangaistukseksi ja varoitukseksi useita väkivaltaan ryhtyneitä ja toisia vei sotaväki vankeina mukanaan muka edelleen tutkittaviksi. Apajan silloinen isäntä, tämän nykyisen vanhempi veli, heitti silloin hänkin henkensä mestauspölkyllä, ja Kelalan vanhin poika, Erkki, vietiin kahleissa kotoaan rankaisuretkikunnan mukana, tuntematonta minne.
Ne olivat synkkiä, raskaita muistoja sydänmaan harvalukuiselle, saloelämässä kovettuneelle väestölle, jonka sydämet tämä tapaus oli umpimielisiksi paaduttanut. Melkein joka talossa surtiin nyt jotakin vainajata tai kadonnutta perheenjäsentä, mutta ääneensä ei siitä kukaan puhunut eikä valittanut. Ne uudet majoitusrasitukset, joita senjälkeen oli yhtenään jatkunut, katkeroittivat äärimmilleen köyhiä korvenraatajia, mutta he eivät mukisseet, vaikka heidän vihansa noita joutilaina vetelehtiviä syöpäläisiä kohtaan nyt oli moninkertainen ja rajaton.
Tällainen oli mieliala, jonka keskelle Erkki Pentinpoika vankilasta palasi ja johon pitäjän uusi pappikin sai tutustua. He tunsivat melkein samanlaisen mielialan kaikkialta taipaleensa varrelta, mutta ne harvat sanat, joilla Apajan kylän miehet, kun vihdoin taloksi oli käyty, ilmaisivat sisäiset mietteensä, paljastivat Mikko-papille pohjattomamman vihan kuin mitä hän missään muualla oli tavannut. Hän kauhistui sitä katkeruutta ja rupesi ymmärtämään, että sen täytyy vielä kerran purkautua, kuten Matti oli ennustanut, sitä ei voi padota millään.
— Syökää vieraat puuroa, kehoitteli Kelalan isäntä, — vähän viljoistamme leiväksi riittää. Ja voita silmäksi, niinkauan kuin navetassa vielä lypsäviä on huoveille teurastamatta.
— Niinkö tarkkaan he taas vievät kaikki, kyseli Erkki, vihan puna jo hänenkin ohimoillaan.
— Niin vievät.