— Entäpä kun kaikki ruoka on lopussa?
— Silloin kuollaan nälkään … taikka … otetaan mistä saadaan…
Kun vieraille oli lämmitetty sauna ja he, kylvettyään pois matkansa vaivat, jälleen palasivat Kelalan pirttiin, oli sinne kertynyt muitakin kylän miehiä, jotka olivat saapuneet matkamiehiä tervehtimään ja rintamaa-uutisia kuulemaan. Huoveja vain ei näkynyt, niille oli toimitettu puurokestit toiseen taloon ja vapaasti siellä nyt siten voitiin kansan vaivoista keskustella. Mikko, kaupunkilaispoika, kuunteli järkytettynä heidän kuvauksiaan ja katseli samalla mielenkiinnolla noita hartevia, vakavia erämaanmiehiä, jotka jo ulkonäöltään koko joukon erosivat siitä hämäläisväestä, jonka asuma-alojen halki hän oli taivalta tehnyt.
Tämän kylän, samoinkuin ylemmän Rautalammen laajan salon, väestö oli näet osaksi hämäläistä, osaksi savolaista juurta ja nuo eri rodut olivat siellä jo ruvenneet sulautumaan toisiinsa. Hämäläisethän sinne aluksi olivat tulleet erämailleen ja kalavesilleen, joita olivat sitkeästi puolustaneet idästä tunkeutuvia savolaisia vastaan, mutta nämä viimemainitut olivat lopulta korkean ruunun avustuksella päässeet näitä kalarantoja vakinaisesti asuttamaan. Pitkät riidat, monet käräjät ja kuumat taistelut erämaiden omistamisesta olivat lopulta vieneet siihen, että Hämeen rintamaat menettivät nämä entiset takamaansa, mutta savolaisen uudisasutuksen pesiytyessä sinne asui siellä jo vakinaisesti monta hämäläistä perhekuntaa, jotka sinne olivat aikomaan lymynneet ja sisukkaina paikoilleen jäivät. Aluksi ja kauankin oli vielä karsautta ja vainoa ja kiistaa näiden eriheimoisten välillä kaukana eräjärvien rannoilla, mutta vähitellen se viha yhteisessä, kovassa elämäntaistelussa sentään lientyi ja antautui. Savolaispoika otti vaimokseen hämäläistyttären, punoutui sukulaissiteitä, eikä nouseva polvi enää hautonut vanhoja vihoja.
Varsinkin se yhteinen rasitus ja hätä, johon linnaleiri viime aikoina oli sydänmaan raatajat saattanut, sulatti eriheimoiset yhteisiin harrastuksiin ja ponnistuksiin, eikä Apajan hämäläisperäinen perhe enää muistanutkaan, että Kelalan naapuriväki oli Savosta päin tullen aikonaan asettunut sen vanhemmille halmeaukeille. Niistä miehistä, jotka tänä syysiltana olivat koolla Kelalan väljässä tuvassa, ei kukaan enää ajatellut, että heidän esivanhempansa olivat aikoinaan vihanneet toisiaan yhtä katkerasti, kuin he yhteisesti nyt vihasivat marskin huoveja. He vaihtoivat hyvinä naapureina joka päivä karvaita kokemuksiaan. Ja tänä iltana kääntyivät he yhä uudelleen vasta Turusta saapuneen nuoren papin puoleen, kysellen miten siellä luultiin maassa vallitsevan tilanteen selviävän ja olisiko mitään yritettävä kansan rajattoman ahdistuksen poistamiseksi. Nuori pappi puisteli neuvotonna päätään.
— Jotakin on kuitenkin yritettävä, vakuutti silloin vanha Kelala, — muuten emme pääse tämän talven ohi.
— Ja jotakin nyt yritetään, säesti Apaja terästyvällä äänellä. —
Sellaista on jo kuulunutkin…
— Mistä on kuulunut ja mitä? kyseli Mikko uteliaana, muistaen Leinosen
Matin samansuuntaiset, uhmailevat lausunnot.
— Kivijärven miehet ovat kertoneet, kun näitä metsätaipaleen takaisia kaukonaapureita väliin on erämatkoilla tavattu … kertoneet, että Pohjanmaan talonpojat eivät aio näitä syöpäläisiä ikuisesti konnuillaan kärsiä. He aikovat karistaa ne hartioiltaan…
Näitä hämäriä huhuja siitä, että jotakin on tekeillä, oli siis jo levinnyt näihin kaukaisiin salokyliin asti, totesi Mikko, huomaten samalla miltei kauhukseen, että tällaisilla tuumilla oli yhä edelleen maaperää näiden kovasti kuritettujen mutta yhä kiusautuneiden sydänmaalaisten mielissä. Hän ei kumminkaan osannut siihen mitään virkkaa, mutta Erkki Pentinpoika, äsken linnan tyrmästä palannut mies, joka kotiväkensä juttuja näihin asti oli ääneti kuunnellut, hän kävi nyt harvakseen puhumaan: