— Saattaahan olla taas monenlaisia tuumia käärmettyneiden talonpoikain mielissä, mutta täällähän niitä jo yritettiin toteuttaa… Eikö lie parasta nyt malttaa ja kärsiä … hullusti kävi silloin viime kerralla…
— Hullusti kävi silloin, myönsivät isännät huoahtaen. Mutta heidän oli ylen raskasta ajatella, että tätä kiusan menoa aina vain jatkuisi, ilman että mitään helpotusta suunniteltaisiinkaan. He ikäänkuin hapuilivat, janosivat edes jotakin toivoa, vähäistäkään valkenemista. Ja yksi heistä virkkoi taas tuokion äänettömyyden jälkeen:
— Olisiko vielä kerran valittaa … selittää ruunun herroille, ettei tätä majoitusta täällä salolla enää kestetä?
— Valittaa, kenelle? kivahti siihen Apaja melkein suuttuneena. —
Sillekö marskille, joka meitä juuri kiduttaa…?
— Taikka Ruotsin ruhtinaalle.
Siihen tarttui taas Mikkokin:
— Taikka molemmille…
— Onhan sitä valitettu jo molemmillekin, ei auta!
— Mutta vielä kerran, puhui Mikko miltei hätäisenä, pyrkien, joskin heikkoutensa tuntien, näin rauhoittavasti vaikuttamaan uusiin seurakuntalaisiinsa, etteivät he maltittomuuksiin eksyisi. — Sitten vasta, jos hätä ei lopultakaan hellitä, mietittäköön muita, toisenlaisia keinoja…
— Vielä kerran, matki Kelala katkerasti. — Pehmeneehän se kivikin tippuvan räystään alla, mutta pehmenisikö herrain sydän?