Jo syttyi taas palo erämailla. Pappilaan saapui sanoma, että jo on vouti vangittu, jo hänen verorenkinsä surmattu; toisissa kylissä ovat talonpojat iskeneet kuitiksi niihin majoitetut huovit, toisista ovat nämä kiireisesti paenneet tai lymynneet sakeimpiin metsiin.
Erämaa eli. Pappilan portailta näki Mikko Martinpoika pienempäin partiojoukkojen hiihtävän pyrynä etelään päin ja joka talosta heihin uusi lähtijä liittyi.
Levottomana hän sitä katseli ja kuunteli, kuin jo kohtalonsa tuntien, noita lenteleviä viestejä. Vyöry oli lähtenyt liikkeelle, sitä ei voinut enää pidättää mikään. Päättynyt oli siis hänenkin rauhantyönsä. Ja eräänä päivänä ajoi Erkki Pentinpoika Apajan kylästä vihurina pappilan pihaan, työntyi turkeissa ja kallokkaissa kylkeistupaan ja huudahti Mikolle:
— Nyt sitä lähdetään, maisteri! Pitkä retki on edessä.
— Sinäkin olet jo lähtöinnossa, Erkki, virkkoi Mikko hiukan epävarmana. — Epäilit vielä, kun viimeksi täältä lähdit.
— Nyt ei epäile enää kukaan, kaikki ovat jalkeilla!
— Ja kaikki varovaisuus on nyt tiessään?
— Niin on — tuli mikä tuli! Martti Vilpunpojalla on näet povellaan sellainen taikakalu, joka innostaa epäilevimmätkin.
— Mikä se on? kysyi Mikko ihmeissään.
— Se on Ruotsin ruhtinaan, Kaarlo herttuan kirje kaikille tämänkin kulmakunnan asukkaille. Siinä hän käskee miehen talosta, kaksi parhaasta lähteä marskia vastaan ja lupaa lähtijöille viiden vuoden verovapauden.