— Vai on jo herttua aivan julkisesti asettunut sotakannalle kuningasta vastaan, puhui puolittain itsekseen nuori pappi. — Sota on siis puhjennut! Silloin kai hän saapuu itse Suomeen meitä auttamaan?
— Niin saapuukin. Olen itse nähnyt tuon kirjeen, — sen voimalla nyt Pohjanmaan miehet kulkevat eteenpäin. Ja kaikkialla syttyy nyt roimuten koston tuli!
— Koston tuli, matki Mikko kalpeana ja vakavana, ruveten sullomaan heiniä kallokkaihinsa. — Kasvaako kostosta mitään siunausta?
— Sitä emme tiedä, vastasi Erkki talttuneena, mutta ilman arkailua. —
Retkeä ei vain voi enää peruuttaa kukaan. Lähdetkö matkaan?
— Olenhan sen luvannut. Kansan mukana tahdon kulkea, vastasi Mikko. —
Minne ajamme siis nyt ensiksi?
— Sysmään, siellä yhdytään eri tahoilta. Joukko kasvaa joka kylältä, se kiihtyy kuin nielevä koski. Sellaisen vyöryn voimaa ei voi enää pidättää, kunpa sen vain voisi järjellä ohjata!
— Amen, virkkoi Mikko huoahtaen ja kävi sitomaan pitkää villavyötä hoikan vartalonsa ympäri. — Siinä meillä olisi tehtävä, suuri ja tärkeä, jospa vain voimamme siihen riittäisi. Mutta koettakaamme yhdessä, Erkki!
Mikko tunsi vaistomaista, kasvavaa luottamusta tuota vakavaa, paljo kokenutta sukulaismiestään kohtaan, joka häneen oli kuin näkymättömillä siteillä lujasti kiintynyt. Hänen sydämensä vapisi vielä, kun hän rekeen istui, häntä peloitti tämä alkava, arveluttava retki. Mutta Erkin rinnalla erämaan taivalta ajaessaan hänen mielensä tyyntyi ja tasaantui, hän tunsi, että tämän talonpoikaisen ystävän rinnalla on hän sittenkin kulkemassa oikeaan suuntaan, tehdäkseen parhaansa paljo kärsineiden seurakuntalaistensa hyväksi.