Mustanahon rinnettä laskeutui Mikon ja Erkin resla eräänä huurteisena joulukuun päivänä Sysikorven Leinosen törmälle.
Toisenlainen äänen tohina ja miesten vilinä oli nimismiehen talon edustalla nyt kuin heidän sieltä syksyllä lähtiessä. Siinä oli rekeä ja susta, hevosta ja sompaa niin tiheässä pitkin pihoja ja aitovieriä, että uusi ajaja tuskin enää rakoon mahtui. Jo taipaleella oli tavattu tätä oudon vilkasta väen liikettä: raidoittain hiihti siellä miehiä tiepuolen valmiita latuja pitkin, ja rekiin, joissa jo oli turkkiniekkoja täysi kuorma, otettiin milloin mistäkin veräjän suusta vielä uusi lähtijä seville tai kannaksille. Kaikki painautuivat etelään päin, kaikille oli selvillä matkan määrä, kaikkien silmissä kuulsi varmuus ja uhma. Päitä nyökäytettiin reestä rekeen, harvakseen puhuttiin. Mutta täällä Leinosen mäellä kävi äänekäs porina. Erämaan eri kulmilta saapuvain yhtymäpaikka oli näet täällä Päijänteen itärannalla juuri Leinosen Matin talo. Siellä yhtyivät laajain korpikulmain kaukaiset eläjät, siellä oli jousimiestä Savon ja Hämeen rintamaiden välisistä metsäkylistä, sinne samosivat Laukaan karhuntappajat keihäineen ja Keiteleen nopeat hirvenhiihtäjät, Niinkuin suurilla markkinoilla tapasi siellä tuttava toisensa kymmenen vuoden takaa, ja ennen kalahaudoista tai riistamaista riidelleet isännät löivät täällä kämmentä toisilleen, — heidät yhdisti nyt yhteinen asia. Paljo tuli kaikille uusia tuttavia ja kun siinä nyt kerrottiin ja kehaistiin kunkin kulmakunnan kuulumisia, kävi turina pitkin kujia, ja pirtistä kuului yhtenään sinne sulloutuneiden retkeläisten äänekäs porina.
Siinä muurahaiskeossa oli Mikon tovereineen vaikea tavata talon isäntäväkeä sitä tervehtiäkseen ja lämpimään päästäkseen. He pujottausivat hiljakseen väkijoukon keskitse muka tupaa kohden, mutta näkivät samassa pihalle viritetyn nuotion ääressä miesjoukon lämmittelevän. Tämän keskellä hääri Matti-isäntä itse liukkaana kuin ainakin, liikkui parvesta toiseen miehiä tarinoittaen, naurattaen ja avustaen. Hän hymähti iloisesti, kun näki syksyiset vieraansa, ja hyppäsi muutaman reslan yli heitä kohden.
— Tulittepahan, — saatiinhan pappikin matkalle, puhui hän vilkkaasti.
— Käykäähän tupaan, ehkä siellä joku soppi löydetään levätäksenne.
— Keritäänhän, vastasi Mikko vitkastellen. Hänen huomionsa oli kiintynyt väkijoukon suuruuteen ja surinaan. Ja siihen viitaten Matti-isäntäkin jatkoi:
— Niin, tämähän siitä nyt tuli, johan sen syksyllä arvasin. Ei tarvittu kuin pikainen sananviesti, niin miehet olivat koko tästäkin maakunnasta liikkeellä.
— Oletko nyt, Matti, tyytyväinen? kysyi Mikko, jonka mielessä tuon riehahtelevan väkijoukon äänekkyys ja uhma taas herätti vakavia epäilyksiä.
— Vähänpä siitä, olenko minä tyytyväinen. Mutta tästä voit nähdä, että tätä retkeä ei voitu enää välttää. Vuosikausien kärsimysten ja niiden varrella sydämiin iskostuneen kiukun täytyi päästä purkautumaan, ja nyt voit itse havaita, kuinka nuo raskasluontoiset ja hitaat sydänmaan miehet ovat ikäänkuin keventyneet, lauenneet, kuinka ketterinä ja innostuneina he nyt liikkuvat tässä yhteishankkeessaan, kun kerta perä tuli puhkaistuksi.
— Näenpä kyllä, sisäinen into ja pakko heitä ilmeisesti kannustaa, vastasi Mikko.
— Usko siihen, että he voivat tämän nousun kautta saada asemansa paranemaan, puheli Matti edelleen. — Toisissa se usko on lujempi, toisissa heikompi, mutta eipä tällä pihalla nyt ketään tarvitse rohkaista eikä kannustaa, — pidätellä mieluumminkin pitäisi ja teroittaa heille yrityksemme vakavuutta. Toiset tahtoisivat jo heti suinpäin hyökätä edelleen toisia odottamatta. Ja auta armias sitä sisua, — siellä palaa kosto!