— Sen jo näen, huoahti Mikko. — Sitä mielten kiihtymystä tahtoisin puolestani liennyttää, sillä pelkäänpä, pelkäänpä…
— Että se tekee tuhoja, niinkö? naureskeli Matti. — Sitä ei voida nyt välttää. Mutta koeta parastasi, pappi, sehän kuuluu virkaasi.
— Tahtoisin tavata ja puhutella retken johtajia, — missä he ovat ja keitä he ovat?
— Martti Vilpunpoika on kai tuolla tuvassa, vastasi Martti melkein välinpitämättömästi. — Mutta johtajat eivät tässä kovinkaan paljo merkitse. Kansa on noussut omasta sisäisestä pakostaan ja se vyöryy eteenpäin sen pakon voimalla — johtajana on yhteinen sisu. — Mutta käydään jo tupaan.
Sitä kohden vieraitaan saatellessaan kertoi Matti, — aina sekaan heittäen leikkisän tervehdyksen tai kompasanan jollekin vastaantulevalle tuttavalleen — nyt tarkemmin, miten kansannousu siellä Sysikorvessa oli puhjennut. Kohta kun ensi sana Pohjanmaalta lennähti, oltiin selvillä, että ensiksi on huoli pidettävä näistä oman kulmakunnan ryttäreistä. Mutta ennenkuin talonpoikaistaloihin majoitettuihin syöpäläisiin, huoveihin tai nihteihin, käytiin käsiksi, ajoi mieskunta Koskipäähän, seutukunnan pahimman painajaisen vieraiksi. Kierrettiin talo, Sipi ei tiennyt mitään varoa, mies heitukkoineen siepattiin kiinni ja pistettiin lujiin nuoriin.
— Kai se sentään vastarintaa yritti, tiedusteli Erkki, joka Mikkoa tupaan seurasi.
— Ei kerinnyt, yhytimme hänet aamuvuoteeltaan. Mutta kuinka synkästi se kirosi asian tajutessaan … en ole sellaista raivoa koskaan nähnyt!
— Hirteenkö miehen nyt veditte, kyseli Erkki edelleen.
— Eikö helkkarissa, Ruotsin ruhtinaalle vietäväksi säästämme sellaisen herkkupalan. Tuollahan se on saunassa salpain takana, — eikö kuulu sieltä mökinä nytkin, sen miehen luonto ei vähällä asetu!
Tosiaankin, saunasta kuului melua, mutta niin äänekästä, että Mattikin pysähtyi sitä kuuntelemaan ja lähti harppaamaan rannalle päin. Niin, olihan hän asian arvannut, se ei ollut yksinomaa Koskipään Sipin ääntä. Muutamat retkeläiset olivat edellisenä yönä käyneet ryöstämässä erään kaukaisemman knaapinkartanon ja tuoneet sieltä tullessaan tynnyrin olutta, jonka olivat asettaneet saman saunan porstuaan. Ja siellä kävi alituiseen miehiä tappia vääntämässä ja suuren innostuksensa aiheuttamaa janoaan sammuttamassa — siitä ne kävivät isoäänisiksi. Tästä menosta ei Matti pitänyt — rohkeutta ja uhmaa oli miehillä muutenkin tarpeeksi —, ja sillä kiirehti hän nyt juopottelevia ja rähiseviä miehiä hillitsemään. Nämä kuuluivat siellä pönkätyn oven takaa tekevän pilkkaa Koskipään vihatusta knaapista, joka nuoritettuna makasi lauteilla ja jota tuo miesten karkea iva yhä ärsytti. Leinosen Matti, joka oli ankara järjestyksen mies, ajoi rähjääjät pois saunasta ja varoitti heitä sinne palaamasta. Mutta kun Koskipää tunsi Matin äänen eteisestä, niin hänen raivonsa yltyi uuteen vimmaan ja hän karjui sieltä äänellä, joka kaikui laajasti yli pihan: