— Tämän olet nyt aikaansaanut, sinä Matti Leinonen, kavala naapuri, mutta tästä kaikesta saat kerran karvaasti vastata. Niin, minä olen nuorissa nyt, henkenikin voit nitistää, mutta esivalta, jota palvelen, se elää. Sinä olet nostanut kansan kuningasta ja marskia vastaan, ja se tekosi ei jää rankaisematta. Et tahtonut toimia yhdessä esivallan edustajan kanssa, mutta muista, sen tyttäresi, jota et mulle antanut, sen löydän kerran, kun sinä itse hirressä roikut…
— Suus kiinni, taikka … karjasi Leinonen, mutta naurahti samassa suuttumukselleen, kääntyen seuralaistensa puoleen: — Tuollaista se on kansansortajain kiukku, kun kerrankin tilille joutuvat.
— Luuletteko, tomppelit, Klaus Flemingin jättävän tämän kolttosenne kostamatta, torisi ääni edelleen saunasta melkein ilkkuen. — Laulunne on oleva lyhyt, hän hirttää teidät omiin suoliinne!
— Eiköhän siltä pitäisi tukkia ääni tarkempaan, virkahti silloin Erkki varoittaen, tuota ryöppyä kuunnellessaan. Ja eräs oluenjuojista tarjoutui heti kirveenkamaralla iskemään pahasuisen vangin varsin vaiteliaaksi. Mutta Matti ei noista vangin uhkauksista välittänyt, hän vain komensi kaikki saunan eteisestä pois, sulkien vahvalla pönkällä senkin oven. — Karjukoon siellä iltikseen, kyllä tälle törmälle ääntä mahtuu!
Mutta Mikon sydäntä olivat vangitun, kiukusta puolihullun huovipäällikön huudot ja uhkaukset pahasti karmaisseet ja ilkeästi soi tuo rämisevä ääni vielä hänen korvissaan, kun he taas saunatörmältä astuivat tupaan päin. Sekoittihan knaapiraakimus Elisankin sydäntyneisiin sadatuksiinsa, talon herttainen tytär on siis yhä vielä tuon hurjan miehen likaisessa mielessä ja synkissä uhkauksissa! Jos hän kerran vapaaksi pääsee, jos talonpojat joutuvat tappiolle, kamala on silloin tosiaan sen tyttöraukan kohtalo, jota Mikko ei nyt vielä ollut nähnytkään, mutta jonka kuva taas ilmielävänä ja kirkkaana välkkyi hänen mielessään.
— Kapinoitte esivaltaa vastaan! — ne vangin syyttävät kiljahdukset kajahtivat yhä saunasta, eikähän Mikko voinut kieltää, että se syytös oli tosi. Oliko siitä siis tällekin talolle tosiaan koituva kauhea kosto…?
Etsien pälyivät Mikon levottomat silmät, kun hän astui puolipimeään, väentäyteiseen pirttiin, mistä tunkea ilma lemahti häntä vastaan. Siellä oli märkiä turkkeja ripustettu orsille kuivamaan, miehiä makoili pitkin permantoa, toisia turisi äänekkäästi seinäraheilla. Uunin luona hääri naisia keittohommissa, Matin pyylevä emäntä tuntui siellä apulaisiaan komentavan, mutta niidenkään joukosta ei hänen katseensa löytänyt sitä, jota se haki. Oli joku tuttavakin miesjoukossa. Uunin kupeella aukoi eväitään Apajan ankara äijä ja kurkistihan ovelta Karmalan vanhantalon isäntäkin, — ovatpa totta tosiaan miehet tarkoin mukaan saatu, jos yksin tuo yksivakainen Tuomaskin, joka muuten ei konnultaan liikahtanut, harvoinpa kirkkoonkaan, oli pistänyt kirveen vyönsä alle ja lähtenyt miesjoukon meininkejä katsomaan! Ja innostuksen tulta paloi nyt hänenkin harmaissa silmissään … toimeliaana oli hänkin ollut mukana, kun ajettiin huovit Karmalan kylästä pois, niin kehaisi hän kiilto silmissään Mikolle, joka häntä siinä ohimennen tervehti ja puhutteli. Sitä hän vain ei oikein ymmärtänyt, miksi heidän, häädettyään jo häristäjänsä pois omasta pitäjästään, piti lähteä vielä muihin pitäjiin tappelemaan, hän puolestaan halusi jäädä tänne kotikontuaan varjelemaan.
— Jää pois, virkahti Matti naureskellen. — Hyvä on, kun joku mies kylään jääpikin naisväen turvaksi, monta niitä ei jää!
Matti vei nuoren pappisorpanansa pirtin perälle, suuren perhepöydän ääreen, ja raivasi hänelle sen vieressä istumasijan. Siellä oli arvohenkilöitä muitakin … ensimmäisenä osuivat Mikon silmät hämmästyneinä Turun aikaiseen parhaaseen työtoveriinsa ja kohtalotoveriinsa, Eero Markonpoikaan, joka siinä istui matkamiehen puvussa turkit levällään, kallokkaat jalassa. Nuoret papit, jotka kolmikuukautisen eron jälkeen nyt yhtäkkiä tapasivat toisensa heille näin oudossa seurassa ja vielä oudommalla retkellä, hyökkäsivät syliksi toisilleen ja kävivät kokemuksiaan kertomaan. Eero oli joutunut näihin omituisiin olosuhteisiin aivan samoista syistä ja vaikuttimista kuin Mikko: halunsa päästä lähelle kansaa, pysyä sen täydessä luottamuksessa ja vaikuttaa siihen oli hänet saattanut yhtymään Laukaan partiomiehiin ja lähtemään tälle aseretkelle, vaikka se tietysti häntäkin monessa suhteessa epäilytti. Olipa hän sentään innostuneempikin kuin Mikko talonpoikain asiasta, ja tämä nyt Mikkoa kummastutti, sillä ennen Turun aikoina oli Eero Markonpoika ollut verrattain välinpitämätön rahvaan tarpeista ja mielialoista. Mutta samalla tämä vanhan toverin ja virkaveljen kohtaaminen näillä retkillä Mikkoa tietysti varmistikin ja rohkaisi.
Aivan pitkään eivät toverukset kumminkaan nyt voineet keskenään tarinoida, sillä saman perhepöydän ääressä istui miehiä muitakin, jotka pian puuttuivat pappien keskusteluun ja joihin Mikonkin oli huomionsa kiinnitettävä. Toverukset tulivat kosketelleiksi kuningas Sigismundon ja Södermanlannin herttuan välistä, taas yhä pingoittunutta ristiriitaa, joka saattoi sangen ratkaisevasti vaikuttaa alkaneen kansannousun kohtaloon, ja siihen iski heti kiinni pöydän toisella puolella istuva vilkaseleinen, liukaspuheinen mies, jonka Mikko pian oivalsi retkeläisten johtomieheksi. Tämä lyhytläntä pukinparta, jonka tummat, etsivät silmät alituiseen pälyivät ympärilleen ja joka puhuessaan usein ponnahti pystyyn, oli nyt juuri Martti Vilpunpoika Lapualta, Savon ja Pohjois-Hämeen nostattaja, ja hän väitti kohta, että kansannousu on järjestetty ja ajankohdaltaan sovitettu juuri Kaarlo-herttuan ohjeiden mukaan. Jahka talonpojat ovat tehneet selvän painajaisistaan, kiskovista huoveista ja nihdeistä, tulee ruhtinas Ruotsista ja tekee lopputilin rautamarskin kanssa ja järjestää maassa asiat.