— Niin, mehän ollaan matkassa juuri Kaarlo-ruhtinaan ja Ruotsin hallituksen nimessä ja kehoituksesta, virkkoi Eero Markonpoika, selittäen asiaa tietämättömälle toverilleen.
— Onko siitä takeita, varmuutta? kyseli Mikko hiukan epäillen.
— No totta jumaliste, sävähti pöydän takana istuva mustasilmä silloin, painautuen taas pöydän yli toveruksia kohti. — Ettekö ole kuulleet ruhtinaan kirjeestä?
— Kuullut siitä olen, vaan en ole sitä nähnyt enkä lukenut, vastasi
Mikko. — Onko se mukananne?
— Tietenkin, povellani sitä vaalin kuin aarrettani, vakuutti lapualainen, ja kävi kohta mekkonsa salapoimuista kaivamaan esille mustunutta, paljo sormittua ja laskoksistaan jo kulunutta pergamenttipalasta. — Olen tämän lukenut jo ainakin sata kertaa, mutta kerta vielä, oli menneeksi…!
Uteliaana keräytyi pirtintäyteinen rahvas siihen pöydän ympärille kuulemaan tuota paljo puhuttua Ruotsista saapunutta kirjettä, johon heidän retkensä suurelta osalta perustui. Useimmat olivat sen tosin jo kuulleet, vaan sen uudelleen kuuleminen heitä aina innoitti, sillä se heille vakuutti, että he eivät toimineet ominpäinsä esivaltaa vastaan. Kirje oli näet todella kirjoitettu kuin Kaarlo herttuan, kuninkaan sedän, nimessä ja puolesta. Kansaa siinä tosiaankin kehoitettiin nousemaan aseisiin ahdistajiaan vastaan ja usean vuoden verovapaus luvattiin jokaiselle retkelle lähtevälle. Sellaiseen Ruotsin hallituksen neuvoon ja kehoitukseen kannatti kylläkin vedota, myönsi Mikko, joka silmät selällään Martti Vilpunpojan suomalaista kirjeentulkintaa kuunteli ja itsekin sivulta seurasi pergamentille piirrettyjä, ruotsinkielisiä rivejä. Mikko pyysi kirjeen ihan omaan kouraansa: oikein oli sen Vilpunpoika esittänyt, mutta Mikkoa oudostutti, ettei siinä alla kuitenkaan ollut ruhtinaan nimikirjoitusta, vaan toinen, erään Mustasaaren kauppiaan nimi.
— Sen miehen minä tunnen, selitti siihen Leinosen Matti, joka hänkin taas oli juoksuistaan ehtinyt pöydän ääreen tuon kalliin kirjeen lukemista kuuntelemaan. — Tapasin hänet Tukholmassa, kun olin tämänpuoleisten edustajana valitusmatkalla, ja hän se juuri siellä meidän asiaamme valtioneuvosten luona ajoi. Rehti mies, hän on vain jäljentänyt ruhtinaan kirjeen ja pannut varmuudeksi oman nimensä alle.
— Mutta miksi ei siinä ole ruhtinaan nimeä? tiedusteli Mikko vielä oudoksuen asiaa.
— Mitenpä hän ruhtinaan nimen siihen kirjoittaisi, selitti nyt Eero Markunpoikakin, joka kirjeen oikeaperäisyydestä tuntui olevan täysin vakuutettu. — Onhan se herttuan nimissä kirjoitettu…
— Totta jumaliste, juttuhan on selvä, kiivaili Martti Vilpunpoika, heittäen utelevaan pappiin miltei nuhtelevan silmäyksen. — Verovapaus jokaiselle, joka mukaan lähtee, saat näistä puolin huoveista ja voudeista vapaana itse viljellä maasi ja itse väkinesi syödä, minkä kaskesta ja järvestä irti saat… Sellainen on tämä paperi, — kunhan me ryttäreistä ensin selvä tehdään!