Martti Vilpunpojan äänessä ja eleissä oli paljo kansaan välittömästi pystyvää, sen mieltä kiehtovaa ja kiihoittavaa hehkua, ja sillä henkilökohtaisella vetovoimallaan hän olikin helposti saanut kansan liikkeelle kaikkialla, missä hän vain kulki. Sokeasti kansa uskoi häneen, joka lupasi vapauttaa talonpojat heidän rasituksistaan ja viedä heidät Suomen Turkuun tekemään tiliä kansaa sortaneiden ylimysten koitoksista. Mikko älysi pian, ettei hänen olisi ollut viisasta pitemmältä esittää epäilyksiään tuosta ruhtinaan kirjeestäkään, sydäntyneet miehet eivät sellaista saivartelua ymmärtäneet eikä suvainneet. Siksi hän vaikeni, uskoen kernaasti, että kirje todella sittenkin oli Kaarlo-herttuan valtuudella kirjoitettu. Mutta kun nuoret papit vähän myöhemmin lähtivät kuumasta tuvasta pihalle vilvoittelemaan, virkkoi Mikko ikäänkuin omain mietteittensä vieläkin vaivaamana:
— Emme me virallisessa toimessamme saisi tuollaista kirjettä pitää täysarvoisena.
— Mitäs siitä tutkiskelee, vastasi Eero. — Miehet vain ärtyvät…
— Mutta entäpä, jos tässä olisi kansaa rumasti huiputettu, yritti Mikko vielä alakuloisena, — jos meidän, rehellisiä ollen, täytyisi käsittää, että se rakentaa toiveensa petokseen…?
— Ollapa vaikka niinkin, intti Eero, epäsuorasti myöntäen, että häntä vainosivat samat epäilykset, — mitenkäpä me voisimme enää muuttaa asiain menoa, miten pysähdyttää vyöryä, joka on lähtenyt liikkeelle luonnon pakosta?
— Ei, Eero, sitä emme voi, tunnusti silloin Mikko. — Kunpa voisimme taltuttaa sen vihan voiman, ohjata sen siivolla suvantoon!
— Koettakaamme sitä, mutta siihen tarvitsemme kansan täyden luottamuksen. —
Ei ollut Mikko alakuloinen ainoastaan tuon uuden epäilyksensä johdosta. Häntä kiusasi yhä enemmän se, ettei hän ollut vielä saanut tavata talon nuorta tytärtä, jonka vuoksi, — se hänen täytyi itselleen myöntää —, hän ennenkaikkia oli Rautalammelta lähtenyt erämaan partiomiesten mukaan. Melua ja nurinaa oli majatalossa joka taholla, hänen ajatuksensa olivat revityt moniin säikeisiin ja ristiriitaisina ne edelleen hänessä kamppailivat. Oliko hänkin, kansan paimen, mukana ohjaamassa sitä petokseen ja onnettomuuteen? Ja miksi? Saattoiko hän edes toteuttaa sen tehtävänsä, joka hänet pohjimmaltaan oli liikkeelle ajanut, pelastaa neiden, johon hän oli mieltynyt ja joka kerran oli häneen turvautunut, raakalaisen kynsistä…?
Joku retkikunta talonpoikia palasi taas hoilaten keskustaloon joltakin partiomatkalta ja pihantäyteinen samoinkuin pirtintäyteinen väki ryntäsi sen viestejä kuulemaan. Tuo partiojoukko se oli ollut pyydystämässä kihlakunnan vihatuinta miestä, sen voutia Matti Tordinpoikaa, hänen upeasta asunnostaan Jyrängön seuduilta ja samalla nostattamassa sen puolen rahvasta aseisiin. Viimemainittu tehtävä oli sille hyvin onnistunut, mutta vouti, yhtä ovela kuin ilkeä mies, joka liikaveroilla oli kansaa vuosikausia rasittanut ja siltä laittomia kyytejä vaatinut, hän oli ehtinyt livistää pesästään, — oli kai haistanut käryä. Mutta voudin talon olivat partiomiehet ryöstäneet — saalista oli heillä nyt paljo mukanaan — ja lopuksi polttaneet.
Kun väkijoukko oli rynnännyt pihanuotion ääreen näitä uutisia kuulemaan, palasi Mikko, jonka silmä yhä etsien pälyili, takaisin pirttiin ja siellä hän nyt karsinassa tyttönsä tapasi. Elisa hääri nyt muiden naisten kanssa siellä talouspuuhissa, täytti juuri aitasta hakemiaan eväitä matkalle lähteväin talonmiesten kontteihin. Kun tyttö nyt yhtäkkiä näki edessään nuoren papin, jonka kanssa hän syksyllä oli monet leikit laskenut, niin hän karahti punaiseksi kasvoiltaan … näytti ensi hetkessä säpsähtävän, mutta tuli sitten ujona ja arkana tuttua sukulaismiestä tervehtimään, ja hetkisen he saivat nyt, sivussa surisevasta väkijoukosta, siinä keskustella ja uudistaa syksyistä tuttavuuttaan.