Yksinäisyydessään oli Mikko paljo hautonut mielessään syksyllä virinneitä utuisia unelmiaan ja ne olivat hänen mielikuvituksessaan pukeutuneet häilyviin, monenkirjaviin muotoihin. Nyt, kun hänellä taas oli unelmainsa esine elävänä, kainona ja kukkeana siinä edessään, kävi hänelle ikäänkuin yhtäkkiä ja väläyttämällä selväksi, että noilla häilyvillä unelmilla on vain yksi toteutumismuoto, että juuri tässä nyt hänen onnensa on, tässä hänen on viipymättä lyötävä lukkoon ne kodinonnen kuvitelmansa, joita hän syyskauden oli mielikuvituksessaan soinnuttanut. Tätä hetkeä vartenhan hän oli matkalle lähtenytkin. Mutta matkaa jatkuisi nyt tästä edelleen miesjoukon mukana tiesi kuinka pitkälle tuntemattomia kohtaloita kohden … epävarmuuteen ei ole enää varaa… Ja vain hetkisen Elinan kanssa juteltuaan kävi hän suoraan ja arkailematta puhumaan tytölle:
— Kun me tältä retkeltä palaamme, saanko silloin, Elisa, viedä sinut täältä mukaani?
Tyttö ei hämmentynyt sitä äkkikysymystä niinkään pahasti, kuin Mikko oli olettanut, tuo kysymys ei näyttänyt olevan hänelle aivan odottamaton. Hän loi vain katseensa alas ja virkkoi:
— Minutko, minne?
— Emännäkseni Rautalammelle. Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Turvausit minun puoleeni kerran, Elisa, kun sinua ahdisti Koskipään raaka ryttäri, tahtoisin suojella sinua edelleenkin häntä ja kaikkia muita vastaan. Odotatko minua?
Kauan ei tyttö kainostellut. Hän kohotti suuret, luottavat, viattomat lapsensilmänsä nuorta pappia kohden ja vastasi rohkeasti:
— Odotan kernaasti, odotan ikävällä. Mutta tarvitseeko sinunkin lähteä miesten matkaan?
Tosiaankin, miksi hän, rauhan mies, oikeastaan lähtikään tuolle arveluttavalle retkelle, — tämä houkutteleva kysymys iski nyt voimalla nuoren papin ajatuksiin. Miksei hän palaisi täältä onnellisena aviomiehenä kotiinsa, olihan hän matkansa varsinaisen tarkoituksen jo saavuttanut… Mutta se hävetti häntä samassa tuo uusi ajatus, se tuntui raukkamaiselta, — aivanko itsekkäistä syistä hän oli erämaan miesten matkaan lähtenytkin, vaikka oli itselleen ja heille kuvitellut ja luvannut, että hän tahtoi heille olla apuna ja tukena retken varrella, heidän taistellessaan henkensä puolesta? Ei toki…! Verkalleen hän vastasi:
— Olen luvannut seurata pitäjäläisiäni, ehkä voin heille olla joksikin hyödyksi, ehkä estää heitä liiaksi riehahtamasta. Mutta kun retki on onnella tehty, silloin palaan sinua hakemaan…
— Jos silloin vielä olen täällä, vastasi tyttö alakuloisesti.