— Missä olisit? Vai tahtoisitko, että en lähtisikään miesten matkaan?
— Mentävä kai sinun on, muuten ei isäkään sinuun suostuisi…
— Niin, Elisa. Kaipauksella nyt lähden, vaan samalla ilolla. Ja täältä sinut tietysti löydän.
— Meitä jää tänne vain vähäväkisiä naisia ja lapsia koko kylään … virkahti tyttö vieläkin kuin varoittaen.
— Ja sinä pelkäät…? — Mikon ääni vavahti, kun hän nyt yhtäkkiä mielessään kuvitteli, mitä tuolla nuorella tytöllä samoinkuin miesten jättämäin kyläin muilla turvattomilla naisilla todella saattoi olla levottomiksi käyneinä aikoina syytä peljätä. — Pelkäät, että miesten poissaollessa huoveja voi tulla taloon?
— Onhan toki Koskipää nyt nuorissa, virkahti tyttö siihen vähän reippaammin, kun näki, miten raskaasti hänen epäilyksensä oli vaikuttanut hentomieliseen pappissulhaseen. Mutta tämä jatkoi, yhä värähtävällä äänellä:
— Taikka sitäkö, että retki päättyy hullusti ja kosto saapuu kylään…?
Silloin tyttö jo uljaasti vastasi:
— Se ei saa päättyä hullusti, eikä pääty, onhan siellä isäkin johdossa! Tervetuloa vaan takaisin…!
Väkeä oli taas palannut tupaan pihalta, jossa oli kuunneltu partiolaisten kertomuksia, ja tyttö rupesi vetäytymään uunin luo, jossa toisia naisia kiireisinä keittiöpuuhissa juoksenteli. Mikko ennätti vielä ainoastaan pikaisesti kysäistä: