— Ja silloin siis…?
— Silloin…!
Elisa hupeni liukkaana naisten joukkoon ja Mikko jäi yksin seisomaan tupaan taas ahtautuneiden, porisevain matkamiesten keskelle. Hänen suonissaan veri kuumana kohisi — olihan hän tuossa jo kosinut ja saanut myöntävän vastauksen! — Onnen aallot ne hänen mielessään nyt ailahtelivat. Hänkö oli muka epäillyt tuon tytön mieluummin valitsevan sulhasekseen Juhanan, huovipäällikön, — turhia, turhia olivat ne hänen syksyiset epäilyksensä… Mutta äskeisetkin epäilykset ja kaikki hänen sydäntään velloneet ristiriidat olivat nyt tiessään, elämänusko, mielenrohkeus ja luottamus edessäolevan retkenkin onnistumiseen oli kuin taikavoimalla hänessä yhtäkkiä varmistunut, vasta nyt kuljettava taival oli hänelle ikäänkuin kirkkaaksi selvinnyt. Käyköön nyt miten tahansa, noiden säteileväin silmien vuoksi, jotka olivat häneen luottamuksella katsoneet, oli hän nyt valmis kansan puolesta retkeilemään ja omalla tavallaan taistelemaan…
Pohjolan varhainen talvi-ilta oli sillävälin jo käynyt pimeäksi, tuvassa kävi vaikeaksi tuttujaankaan enää erottaa. Mikko pälyili turhaan ympärilleen talon isäntää tavatakseen. Vihdoin kuului hänen tuttu äänensä ovelta. Matti Leinonen astui sieltä tupaan ja Mikko yritti silloin mielensä kuumassa innossa heti päästä hänen luokseen ja hänelle, tytön isälle, puhua aikeestaan ja tulevasta lankoudestaan. Mutta Matti, joka juuri palasi sijoittamasta toisia matkamiehiä naapuritaloihin, ei häntä nyt nähnyt taikka joutanut kuuntelemaan. Hän komensi vain tupaan kovalla äänellä:
— Miehet nukkumaan nyt kaikki, niin pitkälle kuin permantoa riittää … aamulla aikaiseen on oltava matkalla! Silloin se alkaa ison riistan pyynti, eikä näille kotoisille maille palata, ennenkuin huovit on ajettu hiiteen talonpoikain mailta ja koko marskin sortovalta on murrettu! Nyt lepoon!
Sitä käskyä toteltiin heti. Mikko makasi virkaveljensä Eero Markonpojan kanssa, — heille oli talon puolesta vielä illallinen tarjottu —, pirtin peräpenkillä, mutta uni vältti kauan hänen silmäänsä. Raskas kohina kävi tuvassa, jossa kyljikkäin lattialla nukkuva miesjoukko kuorsasi, ilma oli siellä sakea ja kuumuus sietämätön. Mutta se ei olisi estänyt väsyneen miehen unta. Hänen mielessään kierteli nyt vain liian paljo kirjavia kuvia, mieluisia jos outojakin, ja ne kuvat vaihtelivat siinä nopeasti. Olihan outoa salliman leikkiä jo se, että hän, rauhallinen pappismies Turusta, äskeinen kapitulin apulainen, jonka kaikki ajatukset olivat kohdistuneet kirkon ja uskonnon kysymyksiin, nyt retkeili tällaisella »maallisella», sotaisella matkalla kapinaväen mukana. Ei hän sitä itse ollut tahtonut eikä tarkoittanut, tapausten meno oli vain viskellyt häntä mukanaan ja hän oli antautunut rentonaan niiden viskeltäväksi. Miksi? Mikä oli hänet tähän arveluttavaan seikkailuun vetänyt? Sairas aikako, jonka rajuimpia syöksähdyksiä hän muka kuvitteli voivansa lievittää, vaiko säälinsä kärsivää kansaa kohtaan, vaiko papillinen velvollisuutensa? Ei, ei mikään niistä, — nuoren tytön, melkein lapsen, kirkkaat, viattomat silmät, ne ne olivat häntä vetäneet näihin pyörteisiin… Nyt oli hän siis onnellinen sulhanen, onnellisin mies epäilemättä koko tuossa sotaisesta yrityksestään hurmaantuneessa miesjoukossa, mutta oli nyt sittenkin jo heti jättämässä aarteensa, kulkeakseen esivaltaa vastaan, rikosten tielle! Voiko siitä hänellekään onnea kasvaa?
Sellaiset ristiinkäyvät mietteet ne Mikkoa valvottivat ummehtuneessa tuvassa, johon pihalta kuului kumeaa töminää, kun hevoset kylmissään polkivat lumista tannerta ja helistivät valjaitaan, ja jonka ovi alituiseen paukahteli, kun vielä uusia retkeläisiä työntyi pakkasesta sisään. Mutta yli kaiken sen kohinan ja kaikkien epäilysten soi hänen rinnassaan riemuava sävel: Elisa on hänen omansa…! Ja siihen onneensa hän lopulta nukahti.
Mutta jo muutamien tuntien perästä hän heräsi uuteen rymyyn ja ovenpaukkeeseen. Puolipimeässä tuvassa olivat ihmiset jo jalkeilla, vyöttivät kiireellä turkkejaan ja pörisivät äänekkäästi, tunkien siinä toistensa ohi ja ylitse ulos, missä suksia jo kalistettiin ja hevosia juotettiin valjaisiin vietäviksi.
Lieden ääressä seisoi Matti-isäntä jo matkalle vyöttäytyneenä ja hänen edessään 15-vuotias Tahvo-poikansa, joka hartaasti pyyteli, että hänkin pääsisi tälle suurelle retkelle mukaan.
— Nuori olet vielä, Tahvo, kielteli isä, — jää tänne äitisi ja siskosi luo, tarvitaanhan se mies meidänkin talossa.