— Mutta tahtoisin olla asemiesten matkassa, sopersi poika malttamatonna.
— Vielä ehdit, nauroi isä, — liian olet hento niin pitkälle hiihtämään.
Ja siihen poika alakuloisena alistui, isän rientäessä hommiinsa.
Kiire näytti olevan kaikilla, kiire aamun pimeässä aloittamaan sitä sotaista taivalta, jota kulkemaan he olivat kokoontuneet. Kiireesti kapsahtivat nuoret papitkin pystyyn ja riensivät rekeensä.
Pitkä raito rekiä ja suksimiehiä lähtikin jo tuokion kuluttua Leinosen mäeltä solumaan alas sumuiselle lahdelle, ja se kiemurteli sinne kapeana, mustana vyönä. Mutta kun jo Matti Leinosen reki, joka viimeisenä pihasta läksi ja jonka jäljestä papit yhteisessä reessä ajoivat, oli laskenut törmän alle, silloin pyyhkäisee pari suksimiestä vielä vinhasti alas ahteelta, huutaen Mattia ja hänelle kauhulla kertoen:
— Saunasta on vanki livistänyt!
— Koskipääkö, — päästittekö ruojan käsistämme?
— Menimme häntä sieltä hakemaan, muka mukaamme ottaaksemme, niinkuin käsketty oli, mutta silloin olikin sauna tyhjä. Siellä kuuluu eteisessä käyneen miehiä vielä aamutuimaansa tynnyristä olutta siemaisemassa, he lienevät käyneet itse saunassakin ja jättäneet pönkät hölliksi. Siinä lähdön hurakassa on vanki karannut.
— Kirotut juopottelijat, karjaisi Matti synkästi kiroten. — Sen miehen me vielä edestämme löydämme — taikka takaamme! Mutta nyt ei auta lähteä häntä hakemaan, nyt on painettava eteenpäin!
Mutta tämä viesti kouristi pahasti jälkireessä ajavan nuoren papin sydäntä. Sinnekö hänen nyt täytyi jättää aarteensa alttiiksi irti lasketun raakimuksen kostolle!