Ja muutamat jo taempaa usuttivat:
— Kyllä me tästä kyytiä annamme niin Porkkalan kuin muillekin herroille!
— Niin, antakaa sille päin Porkkalaa…!
Silloin rupesi pieni susiturkkiherra oivaltamaan, että tässä on nyt jotakin outoa, merkillistä liikettä olemassa. Hän ei tiennyt alkaneesta talonpoikain noususta vielä mitään. Täyden rauhan vallitessa oli hän lähtenyt ajamaan Hämeestä etäiseen linnaansa. Kaukaa Pohjanmaalta oli tosin kuulunut jotakin kumeata huhua rahvaan ärtyneisyydestä huoveja vastaan, mutta kukaan ei ollut aavistanut, että samaa mielialaa olisi jo Sisä-Suomessakin. Teerevänä asettui nyt Götrik Fincke, monissa taisteluissa karaistu, mieleltään uljas joskin ruumiiltaan rampa herra ärhentävän miesjoukon eteen ja tiukkasi:
— Mitä tämä on? Mikä hitto teillä on mielessänne?
Götrikin nuori, 16-vuotias poika Knut oli hänkin sillävälin herännyt kuomusta, kuullut noita uhittelevia ääniä ja astui nyt miekka kupeellaan kuin taisteluvalmiina isänsä viereen, kutsuen avukseen noita kahta saattohuovia, jotka olivat jääneet väkijoukon taakse. Mutta isä rauhoitti häntä parilla sanalla ja virkkoi taas yhä äänekkäämmiksi käyneille talonpojille, jotka olivat vaatineet häntä pirttiin:
— Niin, käykäämme tupaan, miehet, siellä kertokaa, minne te olette matkalla, miksi liikutte täällä tällaisella joukolla?
Ryminällä painui koko miesjoukko pakkasesta pirttiin, jossa sillävälin oli viritetty roimuava tervastuli, ja siellä kävi retkeläisten keskelle temmattu ylimys verkalleen riisumaan suuret turkkinsa ja kallokkaansa. Niiden sisältä ilmestyi hintelä, kuivahko, harmaapartainen äijä, joka oli perin vaatimattoman ja vaarattoman näköinen ja joka rauhallisesti nilkutti lieden ääreen ja siellä istahti pölkyn päähän, porisevain miesten keskelle, joiden silmissä paloi kiihtymyksen tuli.
Tällä välin oli Mikkokin jo noussut nukkumasta, kuullut saapuneesta vieraasta, ja hän katseli nyt sivulta tuota joukkoa, joka tervastulen ympärille ryhmittyi. Hänen myötätuntonsa oli heti vanhan, raihnaisen linnanherran puolella, joka siinä yksin istui hurjistuneiden, kostonjanoisten miesten ivailtavana, ja häntä rupesi peloittamaan tuon harmaapäisen ukon kohtalo, joka niin elävästi muistutti hänen omaa, sodassa rampautunutta ja harmahtunutta isäänsä. Mutta äijä itse ei näkynyt ollenkaan hätääntyneen tuon monipäisen joukon meluavasta esiintymisestä. Varsin levollisesti hän siinä sukkasillaan ojenteli ja lämmitteli reessä kangistuneita raajojaan ja kyseli sitä tehdessään yhä uudelleen talonpoikain tarkoituksia, kutsuen poikansakin, joka näkyi tilannetta enemmän oudoksuvan, viereensä istumaan.
Pian oli hän oivaltanut Martti Vilpunpojan talonpoikaisjoukon johtajaksi, viittasi hänet ystävällisesti luokseen ja virkkoi: