— Hevosia pian valjaisiin, hevosia Porkkalan herralle!
— Kuka perhana siellä … kuului murinaa pirtin permannolta.
— Kuka meitä täällä komentaa?
Miehet heräilivät ja nousivat mikä verkalleen, mikä nuolena pystyyn, aseisiinsa hyökäten, ja talon isäntä kiirehti puhaltamaan tulta lieden hiilokseen. Aluksi siinä säikähdettiin ja hölmistyttiin … peljättiin jo Porkkalan herran, joka oli vanha sotaherra ja Savonlinnan päällikkö, huovijoukkoineen piirittäneen talonpojat ja hyökänneen heidän kimppuunsa. Joku taisi ehtiä siinä pimeän päässä puhua kiireisestä paostakin ja toinen luikki jo turkki kainalossa ulos suksilleen. Mutta toisia miehiä riensi kirveet ojossa hevosenvaatijoita vastaan ja he piankin totesivat, ettei matkustavalla herralla, joka poikineen kuomussa kulki, ollut kuin pari ratsastavaa saattomiestä mukanaan. Talonpojat oivalsivat silloin heti yliotteensa sekä kävivät puolestaan kuomussa torkkuvaa kyydinvaatijaa komentelemaan.
Pienenläntä, susiturkkeihinsa aivan uponnut mies nousi reestä ja astui ontuen ympärilleen sakovan miesjoukon keskelle. Se oli Savonlinnan isäntä Götrik Fincke, useille sisämaan talonpojille tuttu herra, joka oli kotoaan, Lammin Porkkalasta, missä hän oli ollut käymässä, matkalla takaisin linnaansa ja lääniinsä. Ihmettelevänä ja kysyvän näköisenä seisoi hän tuokion siinä pimeällä pihalla katsellen ympärillään häilyviä haamuja, ja virkkoi sitten rauhallisesti, mutta varmasti:
— Valjastakaa hevoset! Missä on tämän talon isäntä?
Nimismies, joka illalla oli ottanut liittolaismiehenä vastaan talonpoikaisen kapinajoukon, luvaten itsekin aamulla siihen yhtyä, astui nyt nöyränä tervehtimään matkustavaa ylimystä, kutsuen hänet sisään tupaan. Mutta äijä vastasi äskeistä kipakammin:
— Tuo hevoset, minulla on kiire. Minun on jouduttava jouluksi lääniini.
Nimismies seisoi neuvotonna. Mutta pihalle kertyneet ja jo entiseen ytyynsä yltyneet retkeläiset kävivät koppaviksi, huudahtaen vaativalle herralle:
— Tässä tarvitaan nyt hevoset toisaalle, tässä ollaankin nyt me käskijöinä!