— Ja silloin ei muuta voi tehdä, kuin koettaa taltuttaa intohimojen raivoa, koettaa lievittää iskujen kireyttä, missä sen vain tehdä voi.
Näin hän ikäänkuin itseään lohdutti ja koetti puolustaa mukanaoloaan kapinaväessä. Mutta kaukaa aamuseltaan hämärtyvässä, sinervänhuurteisessa metsässä oli hän näiden mietteittensä keskeltä usein näkevinään vilahdukselta vanhan isänsä vakavat, surumieliset, varoittavat kasvot, — vai olivatko ne Götrik-herran harmaapartaiset, murheelliset, nuhtelevat kasvot, ne muistuttivat hänestä niin elävästi toisiaan.
VII.
KUOLEVAN ROUVAN TALOSSA.
Oli jouluaaton aatto v. 1596. Liuksialan kartanosta, joka vaatimattomana piiloili koivikkomäellä Roineen rannalla Kangasalla, laskeutui saarnireki alas vesakkoon, kulkusten iloisesti kilistessä kirkkaassa aamuilmassa. Reen perällä istui turkiksiin peitettynä hienopiirteinen, jaloryhtinen rouva, joka rinnettä laskeuduttaessa kohotti vällyjä ylös leukansa alle, arastellen vihaista pohjoisviimaa, ja hänen rinnallaan naureskeli vilkassilmäinen, iloinen immyt, jonka poskille pakkanen pian nosti kauniit ruusut. Mutta ajajan penkillä istui solakka, hentojäseninen nuorukainen, parikymmenvuotias, joka, puoleksi neitoseen päin kääntyneenä ja hänen kanssaan jutellen, hiukan huolimattomasti ohjasi hyvin syötettyä ruunaa. He ajoivat vesakon läpi valtatielle, ja siellä rouva hiukan arkana ajajaa varoitti:
— Väistä varovasti vastaantulijoita, Henrik, täällä kuuluu nykyisin olevan liikkeellä kaikenlaista vierasta väkeä.
— Kaiketi niiden sentään on väistettävä kuningattaren rekeä, vastasi nuorukainen ylpeästi. Mutta rouva huoahti:
— Eipä välitä nykypolvi enää kaatuneesta kuningattaresta, hän on sille kuin jo kuopattu vainaja, jonka ei enää pitäisi liikkua.
— Kuinka niin, rouva, ovathan naapurit nähdäkseni sentään teille ystävälliset ja huomaavaiset?
— Ehkä lähimmät naapurit, jotka meidät silloin tällöin tapaavat. Mutta muut entiset alamaiseni eivät kyllä enää muista kuningatar Kaarina Maununtytärtä olleeksikaan. Näinhän sen selvästi viime kesäisellä matkallani Uudellemaalle, — siksi en yleensä enää halua Liuksialastani mihinkään liikkua.