— Mutta kun liikut, ryhdistäsikin tuntuu silloin kuningatar…
Se ajaja, jonka kanssa Ruotsin entinen kuningatar, Eerikki XIV:nen leski Kaarina Maununtytär, näin jutteli, koettaen hälventää hänen alakuloisia mietteitään, oli hänen tyttärensä Sigridin, Sigrid Vaasaksi sanotun, sulhanen Henrik Tott, ylhäinen aatelismies, lukumies ja miekkamies, joka kotoaan Lohjalta äsken oli saapunut Liuksialaan jouluksi morsiantaan tervehtimään ja piakkoin pidettäviä häitään järjestämään. Ja morsian, Sigrid Vaasa, kauas Suomen sydänmaille joutunut kuninkaantytär, hän se juuri naureskeli tuossa äitinsä rinnalla reen perällä, iloisena ja huolettomana siitä, että hänellä ei enää ollut prinsessan arvoa eikä asemaa. Olihan hänellä hyvä koti, hyvät naapurit, joiden seurassa hän mainiosti viihtyi, ja hyvä sulho, jota hän rakasti ja joka siinä nyt jutteli reen sevillä. Mitäpä muuta hän kaipasi! Mutta äiti pysyi yhä äskeisessä, raskaassa mielialassaan:
— Ei ole ryhtikään entinen. Mutta johan siitä onkin kolmattakymmentä vuotta, kuin olen ollut Ruotsin valtaistuimella, jossa sen jälkeen jo on istunut monta kuningatarta. Olenhan tänne Suomeen karkoitettu ja haudattu vanha muori, jolla on vain muistonsa jäljellä.
— Mutta voihan Eerikin suvun tähti vielä nousta, puheli nuorukainen edelleen rohkaisevasti. — Vielähän elää poikasi, Ruotsin kruunun ainoa oikea perijä, ajat voivat vielä muuttua.
— Ei ne muutu, huokaili rouva. — Näin poikani Tallinnassa viime kesänä, — ei hänestä, Kustaa-raukasta, koskaan tule kuningasta! Sammunut on Eerikin tähti… Mutta jo kauan sitten olen lakannut sitä suremasta ja alistunut kohtalooni. Täällä elän ja kuolen, — suoritan vain täällä pientä armeliaisuuttani omassa ahtaassa piirissäni.
Armeliaisuustyöhön oli Kaarina Maununtytär nytkin ajamassa; hän oli matkalla Vääksyyn, Kangasalan Vesijärven rannalle. Siellä oli nykyisin sairaana talon rouva, tavallaan hänen kohtalotoverinsa, Kaarina Hannuntytär, ja nuoret kihlatut olivat lähteneet äitinsä mukana tervehtimään siellä nousevaa nuorisoa. Oli vietävä sairaalle rohtoja ja Vääksyn rouvan orvoille lapsenlapsille pieniä joululahjoja.
Monet vuodet olivat Kustaa Vaasan vanhimpain poikain, Eerikin ja Juhanan, aikoinaan kauniit ja kuuluisat, jumaloidut lemmikit viettäneet vanhuuttaan toistensa naapureina täällä Kangasalla, asuneet siellä toisiaan tapaamatta, toisistaan mitään tietämättä. He olivat välttäneetkin toisiaan, vieroneet, ehkä vihanneetkin toisiaan, vaikka saman kohtalon alaisina elivät. Mutta eroahan olikin heidän välillään. Olihan Kaarina Maununtytär vihitty ja kruunattu kuningatar, Ruotsin valtaistuimella istunut kuninkaan puoliso ja laillisten kuninkaanlasten äiti, vaikka veljesviha ja kateus sitten oli syössyt hänet alas loistostaan ja arvostaan. Kaarina Hannuntytär, turkulaistyttö, sitävastoin oli vain kuninkaallisen prinssin jalkavaimo, Suomen nuoren herttuan Juhanan Turun-aikainen lemmitty, joka kai kerran oli uneksinut Suomen herttuattaren arvoasemaa, mutta joka sitten oli heitetty kuin käytetty leikkikalu syrjään, kun Juhana-prinssi oli Puolan kuningashovista hakenut itselleen ylhäisen puolison. Molemmat Kaarinat olivat halpasyntyistä sukua, toinen sotilaantytär Tukholmasta, toinen papintytär Turusta; heidät oli onnen oikku aikoinaan kuin sadussa kohottanut valtakunnan ja hovielämän ylhäisimmille paikoille, loistoon ja mahtavuuteen, sitten syöstäkseen heidät siitä korkeudesta alas ja sijoittaakseen heidät pettyneinä, unhotettuina, hyljättyinä toistensa naapureiksi kauas Sisä-Suomen syrjäiseen pitäjään. Molemmat olivat kuin taikavoiman kehittämät metsäkukat kohonneet ympäristöstään äkilliseen, odottamattomaan, upeaan kukoistukseen, mutta pian olivat he lakastuneet molemmat ja viettivät nyt iltaansa suuruutensa kuihtuvina muistoina.
Kauan olivat nuo muistot, veljesvihan katkerat perinnöt, pitäneet heitä vieraina ja karsaina toisilleen täälläkin sydänmaalla. Mutta viime aikoina oli yhteinen unhotus ja yhteinen suru sittenkin tuonut heidät lähemmäksi toisiaan. Kaarina Maununtytär oli varsinkin viime kesän jälkeen, jolloin hän tapasi poikansa, unelmainsa viimeisen toivon, heikkona, saamattomana, ahdashenkiseksi raukaksi herpautuneena, vetelänä vesivesana, joka oli vailla kaikkea yritteliäisyyttä ja tahdonvoimaa noustakseen isänsä istuimelle, varsinkin sen jälkeen oli Kaarina Maununtytär lopullisesti nöyrtynyt ja oivaltanut kuninkuutensa lopullisesti kadonneeksi. Jo silloin oli hän ikäänkuin tuntenut tarvetta lähestyä naapurissa elävää kohtalotoveriaan ja antanut ylpeytensä mennä. Vähitellen oli jää siten murtunut maailman murjomain kaimasten välillä.
— Onko Vääksy kuninkaankartano samalla tavalla kuin Liuksiala? kysyi nuori kuski matkaa jatkettaessa.
— Ei, se on vain tavallinen aateliskartano, Kaarina-rouvalle viimeisen miehensä jälkeen leskitaloksi jäänyt perintö, vastasi reen perällä istuva entinen kuningatar.