— Ja aitat auki, että eväitäkin saadaan. Itse me kyllä nämä sisähuoneet tutkimme!
Joku palkkapiioista yritti livistää ulos, pakoon juostakseen, mutta hänen käsipuoleensa tarttui tupaan astuva Martti Vilpunpoika, joka heilautti tytön miltei kohona takaisin ja ärjäisi:
— Maltahan, hempukkani, missä täällä on talon isäntä, hä?
— Ei ole isäntää, inisi säikähtynyt tyttö, — lesken on talo.
— No tuo tänne emäntäsi sitten, ja pian!
— Rouva on sairaana, vuoteessa…
— Kyllä me täällä rouvat parannamme ja jalkeille nostamme! Tutkitaanpa paikat.
Hän astui sisähuonetta kohti, jossa kuolemansairas emäntä makasi, ja tempaisi rajulla otteella oven auki. Siellä näki hän vuoteella kalpean naisen, joka kuumeisin, kauhua säteilevin silmin tuijotti avatulle ovelle ja jonka ohkaiset huulet värähtivät, vaikka ääni ei kulkenut. Vuoteen ympärillä kyyhötti itkeviä lapsia… Raju mies pysähtyi hetkeksi sen kuvan eteen, peräysi vaistomaisesti askeleen taaksepäin, mutta ryntäsi taas keskilattialle, ikäänkuin häveten heikkouttaan, sillä toisiakin miehiä oli jo astunut ovelle. Mutta samassa seisoi ryhdikäs, kookas, kaunis harmaatukkainen nainen hänen edessään, levitti kätensä torjuvasti ja kuin vuodetta suojellakseen, sekä virkkoi käskevästi:
— Takaisin, miehet, näettehän, täällä makaa talon emäntä hyvin sairaana.
Miehet peräysivät todellakin ovelle. Mutta Martti Vilpunpoika kysyi käskijältä: