— Miehet, — tuolla on nyt vainaja. Tekö rupeaisitte ruumiinpolttajiksi?
Miehet ällistyivät, uunista vedetyt kekäleet jäivät liedelle savuamaan.
— Rauha kuolintalolle, julisti Mikko, — poistukaamme täältä siivosti ja hiljaa!
Nyt hänen vaativaa ääntään taas kuunneltiin ja äsken ärtyisät miehet vetäytyivät nyt ikäänkuin hervoittuneina ja puolihäpeissään ulko-ovelle. Heidän päästään tuntuivat viimeiset humalahöyryt äkkiä hälvenevän, kuoleman henkäys tuntui heidät ikäänkuin herättävän. Ääneti he hakivat eteisestä konttinsa ja keihäänsä ja ehättivät kuin erityisellä kiireellä suksilleen, hiihtääkseen jo lähteneiden jäljille.
Viimeisenä läksi Mikko-pappi Vääksyn taas tyhjentyneestä suurtuvasta, jossa naiset ja lapset kuin typertyneinä, vieläkin kauhun ilme silmissään, katselivat poistuvia miehiä. Hän kumarsi kunnioittaen Liuksialan rouvalle, joka jäi sinne ympärilleen kertyneitä orpoja huoltamaan ja joka, kuin pingoituksesta lauenneena mutta yhäkin epävarmana, kysyi lähtevältä:
— Onko siis Vääksy nyt sittenkin pelastunut?
— On. Sen pelasti sen emäntä-raukka kuolemallaan.
VIII. ENSI TAISTELU.
Surullinen joulu vietettiin Hämeen vanhassa linnassa vuonna 1596. Tuolla pienellä, vanhanaikaisella sisämaanlinnalla ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut sotilaallista merkitystä, mutta hallinnon keskuspaikkana ja ruunun varastopaikkana oli se kuitenkin edelleen Hämeen sotaväenkin keskus. Siellä isännöi näihin aikoihin vanha, vakava Steen Fincke, Götrikin veli, ja hänen apulaisenaan ylpeä ja ylimielinen ratsumestari Ivar Arvidinpoika Tavast, nuoresta iästään huolimatta yksi rahvaan pahimpia painajaisia. Tämä viimemainittu, jolla komennossaan oli ratsulipullinen Virosta palautettua sotaväkeä, oli sen sijoittanut naapuripitäjiin talonpoikain elätettäväksi ja remuili itse linnassa, valmistellen siellä läheisten kartanoiden aatelisjunkkarien kanssa repäiseviä juhlajuominkeja. Muita harrastuksia tai huolia ei linnassa yleensä ollutkaan. Siellä elettiin sisämaan eristetyissä oloissa, joihin eivät Klaus Flemingin ja hänen vastustajainsa valtariidat taikka Turun kirkkokiistat ulottuneet, ja paikkakunnan hidasluontoinen, kankea kansa kantoi sekin napisematta niskoilleen sälytettyjä raskaita linnaleirirasituksia.
Elämä meni linnassa verkkaista, tasaista menoaan. Oli taas valmistuttu joulua viettämään entiseen tapaan: oluet oli pantu, leivottu oli paljo makeaa ja rasvaista, pitkät pidot oli edessä.