— Sieltähän taitaa itse mahtava marski ajaa, virkahti Eero Markonpoika terävästi.
— Niin näkyy, hän on siis todella saapunut Siuntiosta, vastasi Mikko.
— Tuollahan hänen laivastonsa tottatosiaan kelluukin linnan selällä.
— Ilmankos mestari Samuel päivällä olikin niin erityisessä touhussa, jotakin kai hän valmisteli suojeluspyhimystään varten, puheli Eero katkeralla äänellä.
Martti vanhus katseli ääneti saapuvaa komeutta, poikain keskusteluun puuttumatta. Näin ajaa siis Klaus Fleming siinä kuin kuningas hovinsa ja sotaväkensä keskellä, eikä ole vähäinen tuo sotalaivastokaan, jolla hän on tänne saapunut. Ehkeivät liioittele ne, jotka väittävät marskin valmistautuvan purjehtimaan meren yli Ruotsiin, kukistaakseen siellä katkerimman vastustajansa, kuninkaan sedän. Hänen varustuksensa tähtäävät pitkälle, ja väsymättä hän aina vain riuhtoo ja häärää.
— Sillä miehellä on tosiaan suuret tuumat, virkkoi hän ääneensä ajatuksiaan jatkaen.
— Suuret, säesti Eero vilkkaasti. — Se mies tietää mitä tahtoo, ja se tahto on kova. Puolassa olevan kuninkaan asiata hän täällä ajaa tarmolla, toimien aina hänen nimessään, mutta tosiasiassa hän sittenkin kokoo ohjakset omaan kouraansa ja tekee täällä Suomessa mitä itse haluaa, halliten tätä maata jo omaan lukuunsa. Eikä kukaan uskalla täällä häntä enää vastustaa, kävipä hänen ikeensä kuinka sietämättömäksi tahansa ja hänen tekonsa kuinka laittomiksi hyvänsä. Jos ken yrittää, sille käy hullusti, niinkuin äsken Kankaisten uljaalle Kaarlo-herralle, — marskin oveluus ja raskas nyrkki musertaa hänet, ja ne, jotka tuota uskalikkoa yrittävät kannattamaan, ne lysähtävät polvilleen…
— Kuinka kävi sitten Kaarlo Hornille, kysäsi Martti. — Hän kai tietääkseni nyt oleskelee kotonaan Kankaisissa.
— Niin oleskelee, ehätti Mikko selittämään, — mutta hän on siellä kuin kotiarestissa. Etkö muista, isä, kuinka Klaus-herra tuonaan kiepautti asiat … julisti Kaarlo-herran arvottomaksi neuvottelemaan kuninkaan edustajain kanssa…
Muistihan Martti tosiaan tuon sukkelan tapauksen. Kankaisten suvun nykyinen päämies, kuuluisa sotapäällikkö ja sankari Kaarlo Horn oli joku aika sitten saapunut Tukholmasta herttuan erikoislähetystössä Turkuun varoittamaan Klaus-herraa hänen omavaltaisuuksistaan, ja hän oli tässä tilaisuudessa käyttänyt verrattain voimakasta kieltä. Silloin oli Klaus herra — tosissaan tai tekeytyneenä — hirmustunut, syyttänyt Hornia kuninkaan loukkaamisesta ja käskenyt hänet neuvottelusta pois. Ja kun kukaan läsnäolevista ei uskaltanut Kaarlo-herraa puolustaa, oli hänen tosiaankin täytynyt vetäytyä syrjään hänelle uskotusta toimesta, — likeltä piteli, ettei marski häntä vangituttanut. Tätä Kankaisten rehtiä sukua oli Martti aina kunnioittanut; hän tiesi sen kauan olleen Fleming-suvun ainoan arvovaltaisen kilpailijan Suomessa ja uumosi nyt, että kun tämäkin suku siis näin oli nujerrettu, oli Klaus-herra tietenkin paisunut yhä itsevaltaisemmaksi.
Sillalla tungeksiva markkinaväki oli painautunut yhä ahtaammalle tehdäkseen tilaa saapuvalle ratsujoukolle, ja isä ja poika katkaisivat keskustelunsa, jääden siihen puristautuneina töllistelevän joukon keskelle. Jo ajoi näet marski seurueineen hiljaista ravia sillalle, tervehtien kuin ruhtinas päätään nyökyttäen katurahvasta. Martti katseli häntä, väkijoukkoon painautuneena, eräänlaisella uteliaisuudella, — hän ei ollut moniin vuosiin välittänyt tulla näin lähelle tuota ylhäistä nuoruudentuttavaansa. Sama sillä oli ryhti vielä kuin ennen vanhaan: itsetietoinen, varma, karski. Ruumis oli tosin patvinut, liikkeissä tuntui kankeutta, kypärähatun alta esiinpistävä tukka loisti harmajalta ja harmaa oli ihon väri, harmaa karkea, pörröttävä leukapartakin. Mutta siinä leuvassa oli vielä entinen, luiseva voimansa, koko kasvot näyttivät entistäänkin kovemmilta, kuin olisivat olleet visaan veistetyt, ja nuo pienet, terävät silmät, joita nyt tuuheat kulmakarvat varjostivat, ilmaisivat herpautumatonta valppautta, epäluuloa, mutta samalla ankaruutta. Suoraselkäisenä ratsastavan marskin oikea käsi oli miekan kahvassa, vasen piteli ohjaksia, ja sen ote oli luja ja varma.