— Ehkä sentään vähän liioittelette, pojat, eiköhän vanha ystäväni Ericus-piispa rauhallisuudellaan ja maltillaan ohjanne näitä asioita oikealle tolalle.
— Piispa ei ole tarpeeksi kova, rupesi tuliverinen Eero edelleen kiivailemaan. Mutta Mikko, joka tiesi, miten suuresti hänen isänsä ihaili tuota paljo kokenutta kirkonpäämiestä, käänsi puheen toisaalle, virkkaen:
— Suokoon Jumala, että olisit oikeassa, isä. Mutta meidän on taas pian lähdettävä. — Ja pyörähtäen Kerttu-äidin puoleen, joka nyt lieden ääressä hääräsi patojen kimpussa, puhui hän: — Saammeko, äiti, pian lupaamasi hunajaleivoksen?
— Olen sen juuri lämmittänyt, maistakaa, jutteli äiti töittensä keskeltä. — Mutta mihin teillä on kiire, pojat, lämmittäisin teille vähän oluttakin.
— Piispalaan on meidän jouduttava takaisin, luulen, että vanha Ericus vielä tänään tahtoo jotakin toimia…
Nuoret papit rupesivat hyvästelemään. Mutta Martti kapusi samassa pöytään nojaten pystyyn kirjoitustensa äärestä, otti kainalosauvansa, jotka olivat siinä vieressä nojallaan, ja virkkoi:
— Odottakaa, pojat, tulen mukaanne tavalliselle iltapäiväkävelylleni, lopetan kirjeeni sitten palattuani.
Hänellä oli toinen jalka aivan kankea ja kuivettunut tuon Narvan puolustuksessa saamansa vamman johdosta, eikä hän ilman sauvoja päässyt liikkumaan. Mutta niillä hän liikkuikin liukkaasti ja oli muutenkin vielä ketterä, virkeä äijä, — kyllä hän olisi mainiosti vielä linnan toimissakin kelvannut, ellei häneen olisi osunut mahtajan epäsuosio.
Oli lämmin, kuulakka syyskuun päivä. Joen puoleisella rinteellä, entisillä »piispan pelloilla», korjasivat turkulaiset vielä kaalisatojaan ja alempaa rannalta, missä verkkoja oli kuivamassa, tuoksahti kalantotkujen tunkeaa lemua. Mutta joen etelärinteeltä, venhevalkamista ja aittalaitureilta, kuului markkinain melua. Sinne olivat saaristolaiset tuoneet silakoitaan, vakkasuomalaiset puuastioitaan ja Pohjanmaan rantalaiset lohta ja riistaa, ja Turun porvarit, miehet ja naiset, hieroivat siellä näiden kanssa yhä illansuussa kauppoja. Taaempana törrötti synkännäköisiä raunioita ja alastomia savupiippuja. Täällä Turun hienoimmassa ja vauraimmassa kaupunginosassa oli näet äsken riehunut tulipalo, eikä palaneiden talojen tilalle oltu vielä ehditty rakentaa uusia. Mutta alempana, vanhaa kivisiltaa vastapäätä, oli tori kivipuoteineen ja raatihuoneineen vielä melkein entisessä, keskiaikaisessa asussaan, ja siellä oli nytkin markkinain keskus. Väkeä tulvi kirjavanaan rihkamamyymäläin edustalla, maalaiset tarjoilivat siellä nahkakiihtelyksiään ja villakankaitaan ja kaikenmoiset kirjavahelyiset tempuntekijät huutelivat väkijoukossa kääntääkseen yleisön huomion puoleensa. Siellä torinlaidassa helisteli mustalaisjoukkokin vaskitiukujaan ja sen vieressä kuului joku saarnamies kiihtyneellä äänellä julistavan kovakorvaisille markkinamiehille maailman turmelusta ja iankaikkista kadotusta.
Tätä kirjavaa vilinää katselivat Martti ja molemmat nuoret papit hetkisen sillalta, jonne olivat tungoksen takia pysähtyneet. Mutta samassa tempautui heidän huomionsa toisaalle, joensuuhun päin. Linnantieltä rupesi näet kuulumaan rummutusta ja lähenevän ratsujoukon kaviontöminää, ja tuokion kuluttua he näkivätkin isonlaisen ratsuväkiosaston hölkkäävän rantatietä linnasta kaupunkiin päin.