Silloin yhtyi Eero-pappikin puheeseen.
— Ja kansa on tyytymätön. Markkinoille saapuneet talonpojat valittavat yhteen ääneen hätäänsä, sanovat nääntyvänsä sotilasrasituksen alle, mutta heidän valituksistaan ei täällä välitetä eikä heitä lasketa Ruotsistakaan apua hakemaan. Taaskin ovat marskin huovit vanginneet talonpoikia, jotka ovat yrittäneet purjehtia herttuan puheille. Pohjanmaalla ovat muutamat jo ajaneet mäkeen lisäveroja vaativat ryttärit, heillä kun siellä on herttuan vapauskirja. Mutta huovit repivät, palaten suuremmalla joukolla, ne talonpoikain turvakirjat kappaleiksi, ja kiskovat moninkertaisen veron. Näkeehän sen, mitä siitä kehittyy!
— Niinpä niin, huonot ovat ne oireet, myönsi ukko. — Olipa tavallaan onni, että Juhana joutui sinne kauas itärajalle näiltä juonien ja myllerrysten mailta.
Tuokion istuivat miehet ääneti, katsellen kuinka Kerttu-emäntä eteisessä juotti ympärilleen tungeksivia vuohia. Mutta Eero-pappi virkkoi sitten taas äskeistä vakavampana ja miltei kumealla äänellä:
— Eikä tuokaan vielä pahinta ole. Eihän anneta uskonnonkaan, Lutherin puhdistetun opin, rauhassa kansaan vaikuttaa. Juonia punotaan, paavillisten oppien ja menojen palauttamiseksi tehdään täällä työtä salaa ja julkisesti, lakkaamatta…
— Joutaako Klaus-herra siihenkin puuttumaan? ihmetteli isä.
— Vähemmin kai itse, selitti Mikko, — mutta hänen luvallaan ja toimestaan täällä taas puuhataan kirkkoihin helyjä ja koristeita takaisin ja jumalanpalvelukseen roomalaisia menoja, — hän tahtoo tietysti siinäkin olla katooliselle kuninkaalle mieliksi. Kansaa vedetään harhaan…
— Järjestelmällisesti, piispasta ja konsistoriosta välittämättä, kuohahti Eero, pystyyn kimmahtaen. Hän näkyi vielä tulisemmin kuin Mikko kiivailevan puhdistetun opin puolesta ja inhoavan vehkeitä sitä vastaan. — Ruotsissa on nyt, senjälkeen kuin Sigismund sieltä lähti, paavin kätyrit pantu lujille, mutta täällä Suomessa ne saavat marskin turvin sitä vapaammin temmeltää. Tuokin saksalainen tohtori Samuel, joka tänne kesällä tuli, pitää joka päivä kokouksia tuvissa ja kujilla, saarnaten paavillista hapatustaan, aivan piispan kielloista vähintäkään välittämättä. Ja kun oppimaton kansa vielä vanhoilta muistoiltaan on mieltynyt noihin koristeellisiin menoihin, jotka puhdistettu oppi tuomitsee perkeleen keksinnöiksi, niin ei Samuelilta eikä hänen apureiltaan sen pahempi puutu kuulijoita eikä kannattajia… Tästäkin on tuleva ankara taistelu!
Nuori mies puhui lämpimissään, hän oli käynyt kasvoiltaan aivan punaiseksi hiusmartoa myöten. Tämä uskonnollinen kysymys aiheutti näet Turussa näihin aikoihin ehkä vielä enemmän mielten kiihkoa kuin ajan valtiolliset ristiriidat. Pari vuotta sitten, pidetty Upsalan kokous, johon Suomenkin papit olivat miehissä yhtyneet, oli jyrkästi ja intomielisesti julistanut Lutherin opin ainoaksi maassa sallittavaksi, ainoaksi autuaaksitekeväksi, ja kansa olisi nyt hyvällä tai pahalla ollut saatava siihen suostumaan. Osa papistosta, varsinkin nuoremmasta, olikin aivan tulistunutta tähän tehtävään ja siksi sitä niin äärimmilleen ärsytti kaikki se vehkeily paavillisen opin puolesta, jota Klaus Fleming suosi ja kannusti. Tämä uskonnollinen kiivailu ja mielten kuumennus kärjisti osaltaan myös niitä ajan valtiollisiakin vastakohtia, jotka ilmankin jo olivat tarpeeksi kärjekkäät.
Tuota uskonkiihkoa ei Martti kuitenkaan puolestaan oikein ymmärtänyt, hänestä oli melkein yhdentekevää, oliko kirkoissa kuvia tai messuja enemmän vai vähemmän, eikä hän oikein hyväksynytkään nuorukaisten uhmaa tässä asiassa. Siksi hän virkkoi: