Vasta kun huovipäälliköt, Tavastin ja Kurjen herrat, ehtivät metsään ja älysivät tilanteen sekä komensivat miehensä takaisin törmälle, vasta silloin rupesi ruuhka aukeamaan ja ratsumiehet pääsivät vähitellen palaamaan metsästä lahden jäätä kohden. Mutta talonpoikain into ja rohkeus oli sillä välin yhä yltynyt. He ahdistelivat nyt tuhatta hurjemmin, toisiaan kutsuen ja kiihoittaen, peräytyviä ryttäreitä, hiihtivät kuin pörriäiset heidän kupeillaan ja kintereillään eivätkä laskeneet heitä järjestymään vastarintaan. Siinä tekivät työtä tuurat jos nuijatkin ja huoveja ja hevosia kepertyi tuhkatiheään tantereeseen toisten tielle, tai kuppelehti haavoittuneita kinokseen. Jo ennenkuin se osa talonpoikia, joka oli lähtenyt ryteikkömetsästä peräytymään, ehti palata taistelupaikalle, olivat Hämeenlinnan ylpeät huovit tuhotut tai ajetut pakosalle ja henkiin jääneet laskettivat hurjaa vauhtia alas jäälle, jota myöten he uutta rynnäkköä yrittämättä heti ajoivat kauas selälle, kuin paholaista paeten. Mutta samassa liukuivat talonpojatkin, joiden yty yhä kiihtyi, metsästä jäälle, patistellen pakenevia ja ampuen teräskärkisiä nuoliaan heidän peräänsä. Huovipäälliköt kiroilivat ja koettivat pysähdyttää miehiään, mutta nämä olivat siinä äskeisessä rytäkässä jo niin hölmistyneet, ettei heitä enää pidättänyt mikään.
Odottamattoman helposti, melkein tietämättään, olivat talonpojat siinä siten saavuttaneet voiton, ja heidän riemunsa oli rajaton, kun he jäältä hikisinä palasivat lahden törmälle, minne taistelusta myöhästyneetkin sillävälin olivat mantereen puolelta kertyneet. Siitä nyt ylpeydellä katsottiin, kuinka Ivar Tavastin ja Knut Kurjen ratsuväki yhtä painoa kiireisesti jatkoi peräytymistään selän vastakkaiselle rannalle, pienemmän erämiesjoukon sitä edelleen loitommalla seuratessa. Tehtiin törmälle nuotiot, valmistettiin murkinat ja metsätielle kaatuneet, haavoitetut huovit ja heidän hevosensa kerättiin siihen voiton kunniaksi. Oli sentään haavoja omillakin miehillä ja Mikko-papin asiaksi jäi nyt niitä sitoa ja loukkautuneita hoidella. Ne saatettiin siitä sitten hevosilla lähimpään kylään, jonne koko nuijajoukko asettui lepäämään.
Aikomus oli siitä hetkisen levon jälkeen lähteä jatkamaan matkaa väistyneiden ryttärien kintereille ja innokkaimmat tahtoivat yhteen ponteeseen hiihtää Hämeenlinnaan asti. Mutta ennenkuin kylästä oli ehditty liikkeelle, palasivat sinne ratsumiehiä toiselle rannalle seuranneet hiihtäjät kertoen, että Tavastin ja Kurjen lipulliset olivat sieltä kääntyneet länteen päin, Lempäälää ja Vesilahtea kohden. Tämä tieto pani taas nuijamiehet miettiviksi. Aikoivatko ne kiertää sieltä Ilkan selkäpuolelle, pitäisikö samota sinne niitä vastaan, vai oliko siellä muuta sotaväkeä, johon he pyrkivät yhtymään? Piru tiesi, mikä niillä on mielessään, — ohjeet Ilkan pääjoukosta olisivat nyt tarpeen.
— Painetaan Hämeenlinnaan, laitetaan juhlat siellä, kehoitti yksi kiihkeimpiä.
— Ei me näillä kirveillämme sentään saa sitä kivilinnaa revityksi, varoitti Vilpunpoika. — Pitäisi ehkä yhtyä Kuhmoisiin ja Padasjoelle hiihtäneeseen osastoon ja sitten rytistää yhdessä.
— Taikka palata Ilkan luo Pirkkalaan, ehkäpä hän siellä apuväkeä tarvitsee, jos hänellä jo on marskin joukot vastassaan.
— Sana sinne on ainakin heti laitettava taistelustamme ja voitostamme.
Ja uusia ohjeita pyydettävä. Pappi hoi, kirjettä laittamaan!
Siihen kului se päivä. Sananviejä pantiin hiihtämään poikkimaisin Pirkkalaan ja päätettiin odottaa kylässä seuraavaan päivään tämän pikahiihtäjän tuomia tietoja retken jatkamisesta. Kylvettiin ja syötiin voiton ja joulun kunniaksi, ja elämä tuntui taas makealta. Näin kauas etelään samonneet erämaan miehet, joille kotoiset joulupahnat muistuivat mieleen, arvelivat taas lepopäivän ansainneensakin.
Oli näet joulupäivä. Vasta kylään saavuttua olikin huomattu, että itsenään jouluaamuna oli tapella nujuutettu talvisessa metsässä Mallasveden rannalla. Kirjoitustöistään päästyään piti Mikko-pappi nyt senvuoksi saarnan seuralaisilleen ja silloin juhla rupesi juhlalta tuntumaan.
Nuori pappi oli Vääksystä matkaa tehtäessä reessään käynyt kauan ja ankaraa sisäistä kamppailua. Hänet oli talonpoikain Vääksyssä osoittama hurjuus ja julmuus voimakkaasti vieroittanut koko siitä yrityksestä, johon hän oli mukaan antautunut. Oliko hän näin joutunut toisten johtoon, voimatta olla seuralaisilleen miksikään todelliseksi hyödyksi, voimatta toteuttaa niitä tarkoitusperiä, joita varten hän oli matkalle lähtenyt? Eikö hän ollutkin lähtenyt matkalle itsekkäistä syistä, voittaakseen oman yksityisen onnensa, joka hänen kuitenkin oli täytynyt jättää sinne taakseen monille vaaroille alttiiksi? Hänen teki vakavasti mieli pyörtää takaisin, ajaa Leinosen törmälle, hakea sieltä aarteensa ja paeta pois. Mutta hän ei voinut, ei saanut paeta. Ja kun talonpojat niin häätivät sotaväen edestään pois, ei Elisaa toki nyt mikään välitön vaara uhanne…