Hänen täytyi tehdä parhaansa vieläkin toteuttaakseen matkansa varsinaisen tarkoituksen. Mutta se tuntui niin vaikealta, usein hän tunsi sortuneensa itselleen kuuluvalta työalalta väärälle tielle.
Raskaina palasivat nytkin hänen mietteensä entisiin, kotoisiin, rauhallisiin joulumuistoihin, isän ja äidin hiljaiseen majaan, kirkonmiehenä meluttomasti suorittamaansa rauhantyöhön. Voimakas kotikaipuu sai hänet nyt, kun hän joulu-iltana loikoi vieraan tuvan penkillä sotaisten toveriensa ympäröimänä ja odotteli unta, kokonaan valtoihinsa. Mutta samalla toi päivällä saavutettu voitto hänen mieleensä rohkeampiakin, toivehikkaita unelmia. Ehkä tästä sentään päästään piankin kotoiseen Turkuun, päästään sinne voittavain kansanjoukkojen matkassa, joiden tarkoitus on syöstä rahvasta sortava, tyly ja kova Klaus Fleming ohjaksista ja palauttaa maahan lempeämpi hallitus! Ehkä käy retki nyt nopeasti länteen, Pirkkalaan, ja sieltä pohjolaisten pääjoukon mukana alkujaan asetettua päämaalia, Turkua kohti. Ehkä saa hän jo viikon, parin perästä nukkua vanhassa, rakkaassa vuoteessaan vanhusten rakkaassa tuvassa Aningaisten rinteellä ja kertoa heille kirjavista seikkailuistaan, odottavasta onnestaan ja tulevaisista suunnitelmistaan. Silloin käy hän piispankin puheilla ja neuvottelee, miten voimakkaimmin puhdistettu oppi on, yksissä toimin oikeamielisen hallituksen kanssa, juurrutettava kansan tajuntaan ja sen sydämeen…
Näihin kauniisiin kuvitelmiin hän nukahti. Kun hän aamulla heräsi, oli pikahiihtäjä jo palannut Pirkkalasta. Hän oli tavannut Ilkan suuren, vankan leirin siellä Nokiankosken rannalla. Pienemmät vastaansa asettuneet huovijoukot oli tämä talonpoikain pääosasto jo voittanut ja hajoittanut ja rohkealla mielellä siellä varustauduttiin suurempiin, ratkaiseviin tehtäviin. Erämaan partiojoukkoa ei Ilkka avukseen tarvinnut, se noudattakoon ennen annettuja ohjeitaan, yhtyköön toisiin Sysmästä lähteneisiin osastoihin ja rynnätköön niiden kanssa yhdessä Hämeenlinnaan. Sitä tietä Turkuun!
Tämä sanoma tiesi Martti Vilpunpojan retkikunnan kulkua Päijännettä kohti, poikkimaisin Padasjoelle, missä toisten osastojen jo otaksuttiin olevan. Mikko Martinpoika hymähti eilisiltaisille, rusohohteisille unelmilleen, — toiseen suuntaan kävikin taas hänen tiensä! Ja toisenlaisia vaiheita kohden.
Talvipäivän noustessa oltiin taas taipaleella.
IX.
KUN SELKÄRANKA KATKESI.
Lähes pariviikkoisen eron jälkeen tapasivat ystävykset, erämaan partiolaisten molemmat papit, Eero Markonpoika ja Mikko Martinpoika, toisensa Padasjoen pappilassa, minne molemmat olivat vanhan kirkkoherran vieraiksi majoittuneet. Eero Markonpoika oli tullut sinne jo muutamia päiviä aikaisemmin, hänen osastonsa oli Päijänteen etelärannoille ehdittyään ottanut tämän kirkonkylän ja sen lähikylät keskuspaikakseen, sieltä päin nostattaen Hämeen talonpoikia ja ryöstellen sen herraskartanoita. Täällä pappilassa he nyt, hyväntahtoisen, mutta hätäisen ja alituisesti tuskittelevan kirkkoherran vieraina, eräänä uuden vuoden (1597) ensimmäisistä päivistä keskustelivat takkatulen ääressä ja vaihtoivat kokemuksiaan ja mietelmiään. Nojatuolissa keskellä lattiaa istua röhötti Martti Vilpunpoika, joka retkikunnan johtajana hänkin oli ottanut pappilan majatalokseen ja josta näinä viikkoina oli paisunut itsemielestään mahtava mies. Hän oli pukeutunut jostakin aateliskartanosta ryöstämäänsä turkisreunaiseen, hienoverkaiseen, ihomyötäiseen asetakkiin, kantoi vyöllään hopeahelaisista kannatinsoljista riippuvaa herrasmiekkaa ja jaloissaan oli hänellä leveävartiset, keltanahkaiset ratsusaappaat, joissa kannukset kilisivät. Muuttunut oli lapualainen rahvaannostattaja puheiltaankin: tuossa hän nyt parille Hämeen miehelle kehuskeli äskeisiä voittojaan, jotka hän luki kokonaan omiksi ansioikseen, sekä kertoi uusista, sotilaallisista suunnitelmistaan, niinkuin sotakenraali ainakin.
Mutta muuttunut oli Eero Markonpoikakin, ei muodoltaan, mutta mietteiltään. Hän oli käynyt synkkämieliseksi, kertoi jo aikoneensa palata pois koko retkeltä takaisin kaukaiseen kappalaistaloonsa, mutta laukaalaiset eivät olleet häntä laskeneet; kertoi pettyneensä ja kärsineensä ja menettäneensä tulevaisuususkonsa… Talonpoikain hommiin ei hän enää luottanut … he ovat riitaiset keskenään, vailla kiinteää kuria ja järjestystä, hajaantuvat kukin minne haluaa ryöstämään ja polttamaan, keräävät vain saalista eivätkä saa toimeen mitään yhteistä päätöstä retken jatkamisesta… Eikä hän uskonut enää omaan kutsumukseensa, eikä kykyynsä heitä ja heidän asiaansa hyödyttää… Kaikki hajoo, uskokin taittuu, valitti hän…
Melkoisesti samanlaisethan olivat Mikon omat kokemukset matkansa varrelta, mutta näin synkästi ei hän kuitenkaan ollut katsellut tapausten viimeaikaista menoa eikä talonpoikain yrityksen onnistumista. Olivathan erämaanmiehet toki luoneet painajaisen omilta niskoiltaan, olivathan he edenneet muita vapauttaen, — pääjoukko samoo ehkä piankin Turkuun, jossa nyt toivottavasti saadaan uusi, parempi järjestys toimeen. Ja täältähän on erämaanmiehillä aikomus Hämeenlinnan kautta kiertää samaa päämaalia, Turkua, kohden.