Pihaan hiihti hetken kuluttua lumisia miehiä, parrat kuurassa, tukka hiessä. Heihin eivät pirtissä olutkestejä pitävät pomot kiinnittäneet mitään huomiota; niitähän palasi partioparvia alituiseen milloin miltäkin voutien ja valtain kartanoihin tekemiltään retkillä taikka hiihti uusia tulokkaita talonpoikain joukkoon. Mutta kun nyt saapuneet miehet astuivat pappilan tupaan ja harvakseen rupesivat kertomaan tietojaan, silloin oluen ääressä istujat piankin höristivät korviaan ja unhottivat haarikkansa.
Miehet olivat pakolaisia pohjolaisten suuresta Nokian-leiristä, — metsissä harhailtuaan ja huovien ajamina oli heidän täytynyt painua tänne vieraille kulmille yhtyäkseen muuhun nuijaväkeen. Valtateitä oli heidän täytynyt välttää, sillä niillä nyt huovit liikkuivat.
— Mutta miksi helkkarissa pakenitte Nokialta, Ilkan leiristä? kyseli
Martti ylen kummissaan.
— Ilkka on paennut yön pimeässä ja hänen joukkonsa on hajallaan, tuhottuna…
— Ilkkako paennut … vastaa puheesi mies, jyrähti siihen lapualainen.
— Itse lienette karkuriraukkoja.
— Ilkka pakeni, kun hänen päästään kauppoja tehtiin, ja sen jälkeen pakenivat muut, kuka kerkesi, vakuuttivat tulijat. — Ja marskin huovit hyökkäsivät pakenevain kimppuun, — siinä miestä kaatui kuin heinää.
Martti Vilpunpoika ja muutkin pöytäkuntalaiset olivat karahtaneet pystyyn ja piirittivät nyt ällistyneinä, silmät varren päässä, kasvot kysyvinä ja jännittyneinä, kaukaa hiihtäneitä outojen tietojen tuojia. Ja mies toisensa perästä huudahti:
— Mutta sehän on mahdotonta, Ilkallahan oli suuri miesjoukko ja parasta väkeä!
— Sinnekö Nokialle se marski huoveineen hyökkäsi?
— Syntyikö siinä tappelu ja joutuivatko meikäläiset häviölle?