Yhä uudelleen saivat Pirkkalasta paenneet miehet nyt vastata kysymyksiin ja juurtajaksain kertoa Nokian tapahtumat sikäli kuin he ne tunsivat ja ymmärsivät. Kaikissa suhteissa ei kyllä tapausten meno ollut heille tunnettu, he kun eivät olleet mitään johtomiehiä. Mutta joulujen välissä oli joka tapauksessa marski Fleming huovijoukkoineen saapunut Turusta Pirkkalan Pyhäjärvelle, jonka toisella rannalla Ilkalla oli suuri leirinsä, ja oli hän heti kuumiltaan hyökännyt talonpoikia vastaan. Siinä Nokian kosken alla, alavassa rantavesakossa, oli siten marskin väen hyökätessä käyty pari kovaa ottelua eikä talonpojat, joiden lukumäärä oli huovien joukkoa suurempi, siinä häviölle joutuneet, vaikka välistä vetikin lujille. Mutta talonpoikia lie jatkuva verileikki ruvennut hirvittämään; heitä jänisti; ja silloin oli herrain taholta heille luvattu sovinto ja hyvät ehdot, — Ilkkaa he vain olivat vangikseen vaatineet. Iltapimeällä, vanhan vuoden viimeisenä päivänä, lähti näiden huhujen leirissä levittyä miesjoukko toisensa perästä hiljaa hiihtämään Pirkkalan leiriltä ja täyttä luikua painumaan pohjoiseen päin. Toiset, jotka eivät noista hankkeista mitään tietäneet, jäivät paikoilleen, nukkuivat tuvissa ja nuotioilla mitään petosta aavistamatta. Ja silloin aamuyöllä marskin väki hyökkäsi!
— Ette ehtineet asettua vastarintaan?
— Ei siinä ollut ketään vastarintaan asettamassa, kaikki ällistyivät, paeta täytyi itse kunkin vain alta pois minkä sivakasta lähti. Teillä oli ääretön tungos ja niiltä piti suksimiesten pian poiketa metsiin, jonne eivät toki huovien hevoset päässeet. Enimmät henkiinjääneet pakenivat Pohjanmaalle päin.
— Totta siinä toki pääjoukko pelastui?
— Emme tiedä; se oli silloin aamuhämyssä uudenvuoden päivänä, jolloin väkemme viimeksi näimme, vallan päätöntä joukkoa, jonka kintereillä huovit hosuivat ja kirkuivat. Me painoimme silloin metsään henkemme hinnalla…
Näitä tarinoitaan saivat matkamiehet kertoa useampaan kertaan eri kysyjille ja kuulijoille, — ne jutut vaihtelivat vähän, mutta pääjuoni oli aina sama: Ilkan väki on hajoitettu! Ennen pitkää toivat toisetkin miehet, jotka olivat olleet matkalla Nokialle, mutta jo tiellä olivat kuulleet talonpoikain häviöstä, vahvistuksen näihin synkkiin uutisiin. Ei ollut epäilykselle sijaa enää, talonpoikain äsken uljaalta, voittoisalta retkikunnalta oli selkäranka katkaistu ja pää listitty pois!
— Ja nyt ajelevat huovit myöskin Hämeenlinnan ja Pirkkalan välisellä valtatiellä? kyselivät oluthaarikkansa hyljänneet johtomiehet, äänen vavahtaessa ja parran tutistessa.
— Kaikki tiet ovat nyt heidän hallussaan, vakuuttivat uudetkin viestintuojat.
Nopeasti levisi tieto Ilkan pääjoukon tuhoutumisesta Padasjoelle keskittyneiden nuijamiesten majoituskyliin, aiheuttaen niissä hämmästystä ja hätää. Äsken vielä rohkeat miehet aivan musertuivat, alta kulmainsa katselivat uhmaajatkin toisiaan. Joka taholla kyseltiin: mitä on meidän nyt tehtävä? Mutta kukaan ei osannut vastata. Puhuttiin kyllä edelleen hyökkäyksestä Hämeenlinnaan, ja johtomiehet, varsinkin Martti Vilpunpoika, koettivat edelleen ylläpitää mielissä rohkeutta ja taisteluhalua. Hän vakuutti, että kyllä Ilkka sydämistyneine pohjolaisineen vielä kokoo väkensä ja ryntää uudelleen Turkua kohti, hän kuvaili miehilleen, kuinka Klaus Fleming nyt on luultavasti lähtenyt ajamaan Pohjanmaan pääjoukkoa Kyrönkankaan yli, missä hän varmaankin polttaa rautakyntensä, ja hänen siellä ollessaan on erämaan miesten nyt sopiva hetki rynnätä Hämeen vanhaa valtatietä Turkuun, — Hämeenlinna on vain pikku pysähdys sen matkan varrella. Ei tässä olla hätäpoikia, maakunta elää ja liikkuu nyt joka taholla, ei sitä niinkään nitistetä…
Näin hän kehui ja kehoitti, mutta hänen oli vaikea saada enää mitään intoa miehiinsä. Hämeenlinnan valtaamiseen ei kukaan enää uskonut. Miesten kesken supateltiin monenlaista ja siellä täällä rupesi kuulumaan kumeata puhetta sellaistakin, että erämaan partiojoukko on johdettu harhaan, että sitä on petetty. Miksei heitä jo viedä sinne Turkuun? Ja missä on se herttua, jonka piti tulla avuksi ja josta on niin paljo puhuttu…?