Martti Vilpunpoika kuuli näitä kuiskeita ja oivalsi, että häntä odottaa Ilkan kohtalo, jos tätä näinikään jatkuu ja jos lopuksi hullusti käy. Ja siksi hän yhä koetti lietsoa rohkeutta miehiinsä, ylläpitää heissä voiton uskoa, mutta heikkenevällä menestyksellä. Häneen ei enää luotettu. Mutta kun erämaan miesten joukossa toisaalta joskus viritettiin sellaista puhetta, että taitaisi olla parasta nyt kaikkien palata retkeltä ja luikkia metsäteitä kotiin sekä odottaa siellä, mitä tuleva on, silloin sähähtivät sydänmaalaiset sydäntyneellä kiukulla ja kammolla moista ajatustakin vastaan: siihen peräytymiseen eivät suostu ne, jotka kaikkensa alttiiksi pannen ja vapautuakseen sietämättömistä rasituksista ovat kerran lähteneet asein oikeuttaan kysymään, — menköön vaikka henki kaikilta, se hanke on ajettava perille! Eikä heidän autakaan taistelematta alistua, heidän täytyy jatkaa yritystään ja voittaa, sillä hävinneinä he ovat tuhon omat.
Johonkin yritykseen olisi siinä joka tapauksessa ollut ryhdyttävä ja viipymättä, sen kaikki käsittivät. Mutta omituinen herpautuminen ja saamattomuus oli Nokian viestin saavuttua saanut erämaajoukon johtajat ja koko retkikunnan valtoihinsa. Ei päkähdetty paikoiltaan. Tätä toimettomuutta selitettiin eri tavoilla. Toisia partiojoukkoja viipyi vielä nostatus- ja ryöstömatkoillaan ja niitä muka odotettiin. Samoin odotettiin tietoja vakoilijoilta, joita oli lähetetty Hämeenlinnan tienoille tutkimaan siellä olevan sotaväen suuruutta ja hommia. Mutta pääsyy viipymiseen ja saamattomuuteen oli sittenkin se, ettei päästy yksimielisyyteen siitä, mihin olisi ryhdyttävä, mitä olisi tehtävä. Niin kului päivä toisensa perästä ja kaikkia painosti tietoisuus siitä, että ne olivat heille kalliita päiviä.
Raskaasti kului aika niiltä nuorilta papeiltakin, jotka majailivat Padasjoen pappilassa ja siellä hekin tietysti tilanteesta hiljakseen keskustelivat. Mikon ystävä ja suojatti Erkki Pentinpoika, Olavinlinnan entinen vanki, toi heille sinne usein tietoja palanneiden partiokuntain uutisista ja miesjoukossa vallitsevasta mielialasta. Niinpä hän eräänäkin iltana kertoi muutaman ryöstömatkalla olleen parven äkkiä palanneen tyhjin toimin Tuuloksesta päin, kun siellä oli liikkunut Ivar Tavastin huoveja — ne eivät olleet kovinkaan kaukana. Kylässä majailevain miesten joukossa oli tämä tieto tehnyt järkyttävän vaikutuksen, — eihän tiedä, koska ne huovit kohti hyökkäävät. Entistä vakavammiksi olivat siitä johtajatkin käyneet, mutta entistä kiivaammin he olivat taas kiistelleet keskenään.
— Eihän tästä mitään tule, virkahti silloin Eero Markonpoika masentuneesti virkaveljelleen. — Näethän, ne saartavat meidät tähän paikkaan!
— No, ehkäpä saadaan siis taas tapella Ivar Tavastin huoveja vastaan, niin koetti Mikko rohkaista toveriaan. — Se on tehty kerran ennen ja hyvällä menestyksellä.
— Mutta nyt heitä onkin paljo enemmän.
— Niin on nyt meitäkin, väitteli Mikko.
— On täällä miehiä, myönsi Eero, — tällä joukolla pitäisi tosiaankin jo saada jotakin aikaan. Mutta miksi ei saada, miksei yritetäkään? Hä? Siksi, että taisteluun ei käydä, kun miehissä on nykyinen mielialansa, kun selkäranka on poikki! Myönnä pois, tässä ollaan hullulla tolalla…
Mikko pureskeli hiljaa ohkaisia huuliaan. Hänen täytyi tosiaankin tunnustaa talonpoikain menestymisen toivot jo vähäisiksi. Ja hiljakseen hän virkkoi:
— Mitäpä sinä sitten neuvoisit? Kotiinpaluutako ja alistumista taas kaikkeen vanhaan kurjuuteen?